Sininen turska ja kaverit

Minä olen sininen turska (blue cod)...

...ja aion uida suoraan naamallesi!

Voiko tämän kameran syödä?

Sininen turska (Parapercis colias) ei ole mitään sukua turskalle (Gadus morhua), vaan kyseessä on yksinomaan Uuden-Seelannin vesissä elelevä kala. Se lienee saanut englanninkielisen nimensä pohjoisen vastineensa mukaan, koska kyseessä on valkolihainen saaliskala, josta on hyvä tehdä paneroitu filee sanomalehtipaperiin käärittäväksi. Koska itseltäni paikalliset fish'n'chips -annokset ovat vielä toistaiseksi maistamatta, en osaa sanoa mausta mitään. Kehuvat hyväksi. Säädökset sinisten turskien kalastamiselle ovat tiukat, vain 30-35-senttiset yksilöt saa pitää ja maksimipäiväsaalis Marlborough Soundsin alueella on kaksi turskaa per kalastaja - tämä koskee myös jo aiemmin päivän aikana syötyjä kaloja ja sellaisia, jotka on pyydystetty aiemmin tai muualla. Ilmeisesti turskakanta oli välissä jo aika heikoilla, mutta pärjäilee nykyään kohtuuhyvin.

Ylläolevat kuvat (ja aika monta muuta, joissa ei alunperin ollenkaan ollut tarkoitus kuvata turskaa) on otettu Double Covessa, jossa sijaitsevalla kalastuskieltoalueella elelevät siniset turskat, spottyt ja keltasilmäkeltit (yellow-eyed mullet) eivät pelkää mitään. Ainakaan sukeltajaa, joka lähestyy niitä kissanruokapurkki kädessä. Kyseessä onkin Brentin suosima matalavetinen ja helppo sukelluskohde, johon viedä päiväretkelle tulleet sukeltajat. Kalojen (tai minkä tahansa villieläinten) ruokkiminen turistien viihdyttämiseksi on vähän kaksipiippuinen juttu, mutta Double Covessa pienimuotoista ruokintaa on harjoitettu jo vuosikymmeniä. Eivätkä sen seuraukset ilmeisesti ole kovin vakavia, ainakaan suhteessa esimerkiksi haiden ruokintaan häkkisukellusturismin yhteydessä - mikä siis johtaa helposti siihen, että hait assosioivat lähestyvän veneen ja sieltä tulevat sukeltajat ruokaan, olivat ne sitten häkissä tai eivät.

Keltasilmäkelttiparvi ja alhaalla oikealla pari spottya.

Itse koen häpeilemätöntä riemua saadessani ruokkia villiintyviä kalaparvia, vaikka jossain kohtaa niiden sinnikkyys pyöriä ympärillä koko sukelluksen ajan alkaakin vähän häiritä. Keskittymistä taannoin tehtyihin etsintä ja nosto -harjoituksiin jatkuvasti narukerää näykkinyt turskaseurue hieman haittaisi, mutta toisaalta lisäsi myös homman hauskuutta. Muita Double Coven asukkaita ovat muun muassa taannoin jo blogissa nähty naamioitujarapu, tarkemmin tunnistamaton ankerias ja erinäiset vapaakiduskotilot (nudi branch), jotka ovat pieniä merietanoita.

  

Tämä on ensimmäinen kerta, kun tutustuin termiin vapaakiduskotilo. Aina oppii uutta.

Huomenna edessä toistaiseksi viimeiset dyykit näissä vesissä, luvassa vielä pari OWD-kurssisukellusta juurikin tuolla kalareservaatissa ja Koi-hylyllä. Maanantaiaamuna onkin sitten aika pakata reppu ja ottaa suunnaksi (toivottavasti) aurinkoinen Nelson.

Teoreettista lukemistoa

Sain vihdoin Encyclopedia of Recreational Divingin luettua. Vihdoin, koska aloituksesta on varmasti yli kuukausi: nopeimmillani olen lukenut enimmillään kolmisenkymmentä sivua päivässä, välillä vain pari, ja jos on ollut liikaa muuta tekemistä, en ole opiskellut ollenkaan. Kyseessähän on siis Padin DM-paketin mukana tuleva useimpia sukeltamisen osa-alueita käsittelevä perusteos, josta löytyy infoa aaltojen synnystä dekompressiomallien historiaan. Suunnilleen samat asiat löytyvät suppeammin käsiteltyinä myös Divemaster-manuaalista, jonka luinkin ensin, alleviivaten kiltisti pääkohdat kunnon Padi-tyyliin, ja vastaillen kappaleiden lopussa oleviin kysymyksiin. Lisäksi pääkohdat monesta aihepiiristä on käsitelty myös Brentin mulle pitämillä teoriatunneilla, ja paljon on kertausta aiemmin suoritetuilta sukelluskursseilta. Miksi sitten tuntuu, etten vieläkään muista puoliakaan käsitellyistä sisällöistä?

Ensinnäkin kyseessä ovat aihepiirit, joita olen enemmän tai vähemmän aktiivisesti laiminlyönyt sitten lukion (tai jos rehellisiä ollaan, niin jo lukiossa, terveisin nimimerkki 14 kurssia historiaa): fysiikka, kemia, maantiede ja ihmisen fysiologia. Monet sellaisetkin asiat, jotka kuulostavat etäisesti tutuilta, olen toki aiemmin oppinut suomeksi, ja välillä yksinkertaisesti hukkaan aiheeseen liittyvän englanninkielisen sanaston. Suurimmat ongelmat, kuinka suuriksi sitten lopulta osoittautuvatkaan, liittyvät kuitenkin omaan oppimisen tapaani ja toisaalta tavoiteltuun tasoon. Mä olen vuosien varrella oppinut, että opin kaikkein parhaiten, jos selitän jonkun asian jollekulle muulle, joko suullisesti tai kirjallisesti. Parhaaseen oppimistulokseen oltaisiin siis päästy, jos olisin jaksanut kirjoittaa edes muutamasta merkittävimmästä aihekokonaisuudesta jonkun yhteenvedon tänne blogiin - lähipäivinä edessä olevan kokeen kannalta tämä on nyt vaan vähän liian myöhäistä. 

Tyypillinen lukuympäristö.

Kaikkein olennaisin tekijä lienee kuitenkin tavoiteltu tietämyksen taso. Kun tavoitteena on sukeltamiseen liittyvän teorian kattava ymmärtäminen, humanistelle tyypillinen detaljeja karttava yleiskuva aiheesta ei riitä. Kun asiakas kysyy jotain seikkaa, on todella kiusallista kun tiedän, että mun pitäisi tietää vastaus, mutten tiedä. Tässä siis yksi muutama sellainen kysymys, joihin olisin todella halunnut osata vastata. Vastaus on varmasti asiantuntijanäkökulmasta varsin yksinkertaistettu, mutta perustuu parhaaseen mun saatavillani olevaan tietoon (eli Encyclopediaan). Joku viisaampi voi mieluusti myös korjata, jos olen vetänyt liikaa mutkia suoriksi...

Miksi saastuneen ilman hengittäminen sylinteristä on vaarallista sukeltaessa, muttei välttämättä pinnalla?

Saastuneella ilmalla tarkoitetaan tässä siis sylinteriä, johon on täytön yhteydessä päässyt epäpuhtauksia, tyypillisesti laivakompressorin ilmanottoon on joutunut aluksen pakokaasua ja siten häkää (hiilimonoksidia, CO). Häkä on vaarallista, koska se sitoutuu hemoglobiinin kanssa 200-kertaa tehokkaammin kuin happi, muttei vapaudu takaisin kiertoon ollenkaan niin helposti. Hemoglobiinimolekyyli, johon on sitoutunut häkää, ei enää kykene kuljettamaan happea, joten suurempi altistus johtaa elimistön hapenpuutteeseen, joka on erityisen vaarallista aivoille. Häkämyrkytyksen oireita ovat huimaus, päänsärky, sekavuus ja näkökentän kaventuminen.

Kuvan hylje ei liity tapaukseen.

Häkä on siis vaarallista myös pinnalla, jos sitä hengittää suuria määriä - mutta yleensä kompressoriin ja sitä myöten sukellustankkiin eksyy vain melko pieni määrä pakokaasua, joka pinnalla hengitettäessä ei olisi myrkyllistä. Veden alla sukeltaja altistuu kuitenkin kovemmalle paineelle (lisätään yksi ilmakehä per 10 metriä), mikä muuttaa tilanteen. Kaasuseoksen (kuten ilman, saastuneen tai ei) osana kukin kaasu toimii paineen alla ikään kuin se olisi seoksen ainoa kaasu, itsenäisesti muista (tätä kutsutaan Daltonin osapainelaiksi). Paineen alaisena kaasun osapaine nousee: jos hapen osuus ilmassa on yksinkertaistetusti 21%, on sen osapaine meren pinnalla .21 ilmakehää (ata), mutta 10 metrin syvyydessä jo .42 ilmakehää. Niinpä jos hengitysilmassa on hiilimonoksidia vaikkapa vain 0,5% eli sen osapaine on meren pinnalla vain .005 bar/ata, nousee osapaine esimerkiksi 40 metriin sukeltaessa jo 0.25 bar/ataan, mikä vastaisi pinnalla myrkyllistä 2,5% häkää hengitysilmassa. Sylinterin ilma on samaa kuin ennenkin, mutta kaasun osapaineen noustessa sen vaikutuksen sukeltajaan muuttuvat.

Sukeltaessa tilanne on kuitenkin vielä monimutkaisempi, sillä syvemmälle mentäessa myös hapen osapaine nousee samassa suhteessa, ja plasma kykenee hiilimonoksidin varaamista hemoglobiinimolekyyleistä huolimatta kuljettamaan kudoksiin enemmän happea kuin pinnalla. Niinpä oireet eivät välttämättä ilmene heti myrkytystilan alkaessa, vaan mahdollisesti vasta nousun yhteydessä, kun osapaineen laskiessa veri ei enää kykenekään kuljettamaan kudoksille tarpeeksi happea. Pahimmassa tapuksessa sukeltaja menettää tajuntansa varoituksetta.

Kuvan kissalla ei myöskään ole häkämyrkytyksen kanssa mitään tekemistä. Yleisesti ottaen Smudge kuitenkin paheksuu kaikkea ja kaikkia, oletettavasti siis myös epäpuhtaita ilmatäyttöjä.

Käytännössä olen törmännyt saastuneeseen muutaman kerran liveaboard-aluksilla, ja sen uhriksi joutuneet ovat onneksi kärsineet lähinnä pahoinvoinnista ja päänsärystä. Useimmat ovat myös väittäneet maistaneensa ilmassa alunperinkin jotain vähän outoa (vaikka häkä onkin hajutonta ja mautonta, dieselmoottorin pakokaasu kokonaisuudessaan ei), ja jos sylinterin ilma maistuu yhtään pahalta, yksinkertainen sääntö onkin jättää kyseinen sylinteri käyttämättä. Sukelluspulloja liikkeissä täytettäessä huonoa ilmaa ei pitäisi kompressoriin juuri koskaan joutuakaan. Myös tukialusten kompressoreissa toki pitäisi olla filtterit, mutta siitä huolimatta näitä silti joskus sattuu.

Esimerkkejä olisi muutama muukin, mutta olen jo ehtinyt autuaasti unohtaa ne. Täytyy toivoa, että toisto ja käytäntöön soveltaminen auttavat omaksumaan monimutkaisemmilta tuntuvia juttuja - ja että nyt päähän olisi jäänyt sen verran paljon tavaraa, että teoriakokeesta selvitään kunnialla. Tarkoitus olisi tehdä se oletettavasti ylihuomenna Lermontov Lodgella, jonne lähteminen on taas huomenna edessä. Viime viikko oli kiireinen lähinnä täällä Pictonissa, ja mökillä käytiin vain päivän verran opastamassa superrikkaita amerikkalaisia, jotka sukelsivat omalta huvijahdiltaan. Näkkärit olivat silloin edeltävän viikonlopun myrskyjen jäljiltä aika huonot, toivon mukaan nyt vähän paremmat, sillä haaveilisin ottavani vihdoin hylystä edes jonkun kunnollisen kuvan. Samalla pitäisi tosin myös piirrellä vähän karttaa ja ehkä suorittaa vielä joku divemasterista puuttuva skenaario - ja tämä kaikki märkkärillä, kun onnistuin halkaisemaan kuivikseni kaulamansetin. Toivon mukaan mansetinvaihto Aucklandissa sujuu ongelmitta, ja saan puvun ajoissa takaisin ennen huhtikuun jälkipuolen sukelluskeikkoja...

Huvijahti Big Blue ja sumuinen Port Gore. Lermontov Lodge vasemmalla mittakaavana, tosin perspektiivi täytyy ehkä ottaa huomioon. 

Sanokaa mitä sanotte, mun mielestä oma helikopteri laivan katolla on vähän yliampuvaa :P

Jälleen yksi kierros uusia wwoofereita hostellilla on käynnissä, tällä kertaa kaikki muut puhuvat saksaa paitsi mä ja täällä vielä muakin pidempään oleskellut amerikkalaispoitsu. Eilisten allastreenien jälkeen koin kamanvaihdon parihengittäen ja huomattavasti vähemmän stressaavan 15 minuutin kellunnan suoritettuani keskeisesti ansainneeni tarjolla olleet herkullisen kotitekoisen hampurilaisen ja pari lasia viiniä, kun ystävälliset germaaniset hostellitoverini olivat reippaasti grilli-illan organisoineet. Mukavat ihmiset eivät siis vieläkään Uudesta-Seelannista lopu kesken :)

Tämänhetkinen siivous- ja iltarespatiimi puhuu saksaa.

Ehkä oli purilainen vähän liian täytetty tullakseen haukatuksi. Tosi hyvää kuitenkin myös haarukalla ja veitsellä.

Kuvan opossumi liittyy tapaukseen, sillä se yritti osallistua grillailuun myös. Ei otettu sitä messiin. 

Puolimatkassa

Hostellissa on hiljaista. Pari viime päivää ovat olleet aiempaan verrattuna lähes hypersosiaalisia, kun on ollut hostellikavereiden synttäreitä ja läksiäispirskeitä, ja eilen illalla myös tuttuja Suomesta omalla Uuden-Seelannin kierroksellaan. Nyt suurin osa pari viikkoa täällä asuneista wwoofereista on jatkanut matkaa, ja sitä myöten mun sosiaalinen elämäni on suurelta osin palannut ruudun tuijottamiseen ja satunnaiseen small talkiin. Vähän haikeaa, mutta sellaista hostellielämä väkisinkin on, ei auta paljoa murehtia.

Kaveruus syntyy yhteisen tekemisen, ja ruoan, äärellä. Karina, Nicola ja projekti Pizza.

Tombstonen takapihalla on puulämmitteinen pizzauuni. En nolannut itseäni, syttyi ekalla tikulla.

Nam nam :P

Synttärisankaria osoitellaan. Juhlaillalliseen kuului Lynnen tekemää lasagnea, mun paistamiani blinihenkisiä lettuja hapankerman, hunajan ja sipulisilpun kanssa (herättivät ensin ennakkoluuloa ja sitten ihastusta)...

...ja synttäri-Pavlova. Vähän höttöä on tuo kiwien kansallisherkku mun makuuni, mutta saatiinpa ainakin sokeriöverit aikaiseksi.

Sittemmin leivottiin vielä sadepäivän ratoksi juustoleipää suunnilleen kaikesta kaapista löytyneestä. Tuoreena tosi hyvää, erityisesti hyvässä seurassa :)

Duunin puolesta Wellingtonista paluun jälkeen on ollut vauhti päällä, käytännössä joka päivä on sukellettu paitsi tänään, jolloin vahdin puolestani hostellirespaa koko päivän. Vähän oli jännää, onneksi koko korttelin vesikatko tuli vasta iltarespan vuoron aikana... Ja huomenna iltapäivästä lähdetään taas mökille sukeltamaan. Koko reissuni on ajallisesti puolivälissä, mutta kovasti loppupuolelta nyt jo tuntuu: Divemasterista on tekemättä enää rippeet, syventävä hylkykurssi sentään sovittu vielä huhtikuun loppupuolelle. Suunnittelen paria viikkoa täällä, parin viikon Eteläsaaren kierrosta, vielä paria sukellusviikkoa ja sitten siirtymistä reiluksi pariksi viikoksi Pohjoissaaren puolelle. Eli onhan tässä aikaa vielä, ehkä muhun on vaan tarttunut vähän Karinan lopun aikojen fiilistä, toinen kun oli kovin haluton lähtemään täältä Pictonista ja palaamaan kohta kotiinsa. Mutta jotenkin matkasuunnitelmien tekokin kaikkine aikatauluineen ja varausten suunnittelemisineen tuntuu kovin lopulliselta touhulta. Ainakaan pitkien etäisyyksien länsirannikolle en silti uskaltane lähteä ilman bussi- ja hostellivarauksia hortoilemaan, paluusuuntaa voi ehkä sitten suunnitella vähän väljemmin. Ja lopulta täytynee kuitenkin katsoa myös säätiedotteita, kaatosade kun ei ehkä ole ihan paras sää mennä maisemia katselemaan. Ja sadettahan varsinkin lännessä riittää, nyt on muutenkin ollut ties mitä syklonia ja tuhotulvaa liikenteessä.

Meritähtiä Koi-hylyn kyljessä. Siitä kiva va-kuvauskohde, että pysyvät paikoillaan.

Bongaa kuvasta naamioitunut rapu. Multa olisi jäänyt koko otus näkemättä, ellei asiakas olisi sitkeästi osoittanut, että tossa se on, kato ny.

Sateisen sukelluspäivän piristyshylje. Vaikka oikeasti sateinen sukelluspäivä oli kyllä oikein hyvä sukelluspäivä, eipä sillä niin väliä, kun kastuu kumminkin.

Taitaa tulla aikainen ilta tänään, oikeastaan tosi mukava ajatus mennä ajoissa petiin ja uppoutua hyvään kirjaan. Kurt Vonnegutin jokseenkin herkullisesti liikkeelle lähteneestä Galapagoksesta on kiittäminen Briania, joka diilasi mulle ennen Wellingtonista lähtemistä vinon virtuaalipinon lukemista suoraan Kindleen. Kyllä on tekniikka ihmeellinen ja ihana asia :)

Evoluutio. On se jännä...

Viikko Wellingtonissa

Paluu Pictoniin tuntui kotiinpaluulta - tutut ihmiset Tombstonessa, tuttu valinnanvaikeus, päivien ja ruoka-annosten laskeskelu kaupassa, omat tutut rutiinit. Nyt olen lueskeluhuoneessa teekuppini ja suklaapisarakeksini kanssa, niin kuin jo aika monena iltana aiemmin. Wellingtonissa oli mukavaa, mutta sightseeingi alkaa jossain vaiheessa käydä jo työstä, ja toisten nurkissa asuminen on aina kuitenkin nimenomaan sitä: hostellielämään kuuluu tietty anonymiteetti, jota välillä kaipailin, vaikka isäntäperheeni olikin kiva ja nukkua sai ihan omassa huoneessa. Nyt jouduin vaihteeksi dormihuoneeseen, josta ei tarvitse kävellä yöllä vessaan kuin muutama metri. Soitto pomolle lupaili toiminnantäyteistä tulevaa viikkoa, huomenna täytyy vielä setviä kuvioita hostelliduunin suhteen.

Mitä siihen viikkoon Wellingtonissa sitten sisältyi? Tuskin jäi epäselväksi, että kävin museoissa.

Ranta ja Te Papa.

Palloilin keskustassa ihmetellen katuja, ihmisiä ja kauppoja. Onnistuin ostamaan uudet tennarit ja Katmandun alennusmyynnistä housut, jotka soveltuvat tarvittaessa myös retkeily- tai duunikäyttöön.

Mitä on cablecar suomeksi, ihan vaan raitiovaunu?

Parlamenttitalo, The Beehive, piileksii puiden takana.

Capoeiraa Cuba Streetillä.

Parhaani mukaan yritin syödä lounaaksi sellaisia asioita, joita Pictonista ei saisi vaikka haluaisi, kuten sushia ja kebabia. Lisäksi tuli nautittua aika monta lattea (kuvan mukillisessa tosin chai lattea) ja syötyä muutama Mrs. Higginsin jokseenkin herkullinen keksi.

Kävin myös tutustumassa Weta Caveen, mm. Peter Jacksonin leffoihin efektejä tekevään studioon. Minimuseo ja kauppa olivat aika pikkuiset, mutta puolituntinen Windows into Workshops -kierros oli ainakin tälle leffafanille täyttä mannaa. Kierros piti varata etukäteen, ja kovasti varoiteltiin myöhästymästä - joten tietenkin missasin ensin yhden bussin ja sitten jatkoyhteyden, mutta onneksi siirto seuraavalle kellonlyömälle ei perillä kuitenkaan ollut ongelma. Weta Cave on yllättävän kaukana keskustasta, jos liikkuu julkisilla, ja sijaitsee keskellä nukkumalähiötä, eli lähellä ei ole oikeastaan mitään muuta nähtävää. Kierroksella ei saanut kuvata, joten nämä räpsyt ovat julkiselta puolelta.

Pihalla oli peikkoja.

Frodon pökät, pari Piikkiä ja hobitinjalkoja.

Lurtz, ehdoton suosikki-urk-haini. Tämä oli patsas, mutta työhuoneiden puolelta löytyi myös alkuperäinen ykkösleffassa käytetty Lurtz-puku. Sen pukeminen haarniskoineen kesti kuulemma 10 tuntia.

Bilbon soppari.

Onneksi aurinko tuli ajoissa esiin.

Paluumatkalla kävelin pari kilsaa bussireittiä takaisinpäin voidakseni kuvata Uuden-Seelannin parhaaksi valitun leffateatterin. Vähän harmitti, ettei siellä mennyt mitään leffaa, jonka olisin halunnut nähdä. Näin jälkikäteen täytyy todeta, että vähintään olisi pitänyt nauttia joku drinkki jazzinhämyisessä aulabaarissa.

Vietin myös puoli päivää Zealandiassa, Karori-laaksoon aidatulla natiivikasvien ja eläinten suojelualueella. Esiinnyin Louisena ja pääsin kausikortilla livahtamaan ilmaiseksi sisään - käytin sitten vastapainoksi matkamuistoshoppailuun reippaasti sisäänpääsyä enemmän rahaa. Laakso oli hieno, ja siellä olisi voinut vaellella paljon pidempäänkin, jos yleensä erinomaisesti saavutettavissa olevia julkisia vessoja olisi piilotettu muutama lisää puiston syövereihin. En millään kykene muistamaan natiivipuiden ja -kasvien yleensä maorinkielisiä nimiä, mutta ainakin tuolla oli kyltit, joista niitä tankata. Muutaman erikoislinnun sen sijaan onnistuin bongaamaan ja jopa tunnistamaan, kuvien napsiminen i-puhelimella sen sijaan jäi enimmäkseen haaveeksi. Mutta siellä oli vauva-tuataroja!

Pumppausaseman seinä Zealandian lähellä.

Karori-laakso. Zealandialla oli vaatimaton 500-vuotissuunnitelma laakson suhteen: sen verran vaadittaisiin aikaa siihen, että laakson kasvillisuus palautuisi vastaavaan tilaan kuin ennen eurooppalaisten ja näiden mukanaan tuomien vierasperäisten eläinten tuloa.

Päärakennus ja pätkä haittaeläinaitaa.

Laakson patolammet olivat aikanaan olleet Wellingtonin vesivarasto, kunnes tajuttiin, että koko laakso on kokonaan varsin epävakaalla maanjäristysalueella.

Gekkokasa lämmitteli terraarion aurinkoisella seinällä. Gekot ovat sen verran hyviä piiloutumaan, ettei ole tietoa, elääkö niitä laaksossa vai ei.

Kaka-papukaija ja sen painolle suunniteltu ruokinta-automaatti: lisäruokinnan tarkoitus oli rohkaista lintuja pesimään laaksossa turvassa rotilta ja muilta munarosvoilta. Maassa automaatin alla oli joukko sorsia ja varpusia kärkkymässä roippeita.

Vauva-tuatara terraariossa: nämä tytöt vapautetaan suojelualueella, kunhan ovat kasvaneet vähän isommiksi. Aikuiset tuatarat ovat yöeläimiä, mutta pikkuiset liikkuvat päiväsaikaan, osin ilmeisesti siksi, että muuten aikuiset popsisivat ne mieluusti suuhunsa. Muutaman lämpöasteen ero muuten määrittää, kuoriutuuko tuataran munasta koiras vai naaras.

Aika paljon myös vietin aikaa Brianin, Louisen, Allegran ja Ursulan kanssa. Tai siis istuin omassa nojatuolissani iPad sylissä niin kuin muutkin talouden aikuiset... No, vähän sentään tuli leikittyä tyttöjen kanssa, ja aika paljon rapsutettua kissaa. Eilen käytiin kaikki yhdessä ajelemassa katsomaan tuulivoimaloita ja käveltiin Makara Beachille syömään jätskiä.

Kanat ulkoilemassa. Myöhemmin niitä jahdattiin koko naisväen kesken.

Louisen puutarhassa. Koko jyrkästi viettävä takapiha oli porrastaen rakennettuja viljelylaatikoita, enimmäkseen Brianin käsialaa.

Ursula helteisenä iltapäivänä.

Tuulipuistoretkellä.

Makara Beach.

Gatito, erinomainen hellyydenkipeän ihmisen lohduttaja.

Perhepotretti - melkein on horisonttikin suorassa.

Saas nähdä, tuleeko Wellingtoniin palattua, vai onko seuraava visiitti reilun kuukauden kuluttua vain läpikulkujuttu.