Tien päällä taas

Istuessani Napieriin köröttelevässä bussissa aloin hiljalleen herätä siihen ajatukseen, ettei matkani vielä ole ohi (ja herätä ylipäänsä - oli aika aikainen aamu). Jäähyväiset Pictonissa loivat voimakkaasti lähdön tunnelmaa, mutta vielä on kuukausi reissaamista edessä. Eilen ylitin Cookinsalmen vaihteeksi Interislanderilla, ja vietin illan Louisen ja Allegran kanssa. Nyt suuntana tosiaan Napier, sieltä huomenna Taupoon, ja muutaman päivän kuluttua oletettavasti Rotoruan kautta edelleen pohjoiseen. Maisemat täällä Pohjoissaarella vaikuttavat bussin ikkunas aika samankaltaisilta kuin etelässäkin, peltoa ja kukkulaa ja matalia taloja, siellä täällä pörheitä lehmiä.

Voin varauksetta todeta, että rakastuin Eteläsaareen. Länsirannikon jylhyys oli erityisen hieno kokemus, mutta viihdyin mainiosti myös Marlborough'n kumpuilevissa maisemissa, ja jos joskus palaan Pictoniin, uskon vahvasti sen tuntuvan edelleen kodilta. Olen myös edelleen jokseenkin hämmentynyt siitä, miten ystävällisiä ja luottavaisia ihmiset olivat, ja miten helposti kaikki asiani lopulta järjestyivät. Olettaen tietysti, että Brent muistaa postittaa kaikki DM-paperini eteenpäin muiden kiireidensä lomassa... :) En voi kuvitella, missä muualla olisin voinut elellä ilmaiseksi yhtä mukavasti kuin Tombstonesissa, ja se leppoisuus oli kokonaan Lynnen joustavuuden ansiota - tein respaduunia aina ehtiessäni, toki, mutta enimmän aikaa olin aina tulossa ja menossa eikä silti tarvinnut pelätä menettävänsä petiään. Elämiseen meni aika vähän, ja onnistuin kuluttamaan enimmän osan rahoistani sukeltamiseen, niin kuin tarkoitus olikin.

Hyvästit Pictonille.

---

Napier on soma. Päivällä myös paistoi aurinko, ja tuntui siltä, kun olisi taas palattu kesään. Illan viiletessä syksyn todellisuus kuitenkin paljastui.

Kaupunki vahingoittui pahasti maanjäristyksessä vuonna 1931, ja rakennettiin suurelta osin uudestaan Art Deco -henkeen seuraavien vuosien kuluessa. Juliste kaupungintalon seinässä.

Kävelykadulla. 

Rantakadulla.

Taidevessa.

Päivän kävelyretkien jälkeen tulin tänne Stables Lodgeen, istuin juomaan kupin teetä ja odottamaan, että tulisi vähän enemmän nälkä. Virhe. Juuri sillä hetkellä, kun olin aikeissa nousta ylös laittamaan ruokaa, keittiö täyttyi iloisista, meluisista reppumatkaajista, joilla oli merkittävän tilaavieviä kollektiivisia ruoanlaittohankkeita. Odotin, söin pari suklaakeksiä, tulin yhä nälkäisemmäksi. Pungin keittiöön, sain vihannekseni pilkottua, sain vähän kaljaa päälleni jonkun avattua pullon (reiluuden nimessä on todettava, että sain myös täysin vilpittömiä anteeksipyyntöjä), pyrin kohti toista hellaa. Se oli epäilyttävän tyhjä: jostain syystä täällä on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että sellaiset sähkölevyt, jotka Suomessa ovat ihan normaaleja, toimivat huonosti jos ollenkaan. Niin tälläkin kertaa. Lämpötila keittiössä nousi mutta mun pannullani ei. Hermo meinasi jo alkaa kiristyä, kun ystävällinen jannu ruoanlaittosakista huomasi tilanteeni ja säntäsi auttamaan. Kollektiivinen chili con carne siirtyi sähkölevylle hengailemaan, ja mä pääsin tortillojen viereen paistamaan vihanneksiani. Kesäkurpitsat jäivät vähän raaoiksi, mutta muuten kasvispastasta tuli kohtuullista ja ennen kaikkea se täyttöi vatsan. Tarinalla on onnellinen loppu, ja tomaattikastiketta riittää vielä huomiselle ja ylihuomisellekin.

Stables Lodge on entinen tallirakennus, ja koosta päätellen osa huoneista onkin rakennettu pilttuisiin.

Hostelli on ulkoa sievä, sisältä vähän nuhruinen mutta yleisesti ottaen ok, omituisena yksityiskohtana teetä löytyy (kuten käytännössä joka paikasta) mutta sen kanssa ei ole sokeria. Netti on rajoittamaton, ilmainen ja toimiva, mistä täydet pisteet. Sänkyyn en ole vielä kiivennyt, mutta se on tosi korkealla. Eiköhän siinä yhden yön nuku joka tapauksessa.

Vaikka ajatukset ovat jo monessa kohtaa kotona, täytyy koittaa nauttia näistä viimeisistä reissuviikoista - voi mennä hetki, ennen kuin mihinkään vastaavaan on taas mahdollisuus :)

Pania katselee kaihoisana merelle. Neidon surullisen tarinan voi lukea vaikka täältä.

Edistynyttä hylkysukellusta, sukellusmestarin pätevyys ja jäähyväisiä

Viime viikonloppuna suoritin TDI:n (Technical Diving International) Advanced Wreck -kurssin yhdessä Wayne-nimisen uusseelantilaisen kaverin kanssa - tätä varten olin tosiaan treenannut tuplien käyttöä jo edellisenä viikonloppuna. Olin lukenut kurssimateriaalin jo jonkin aikaa sitten, mutta teorialuento torstaina ja Advanced Nitrox & Deco Procedures -manuaalien selailu ennen kurssia auttoivat palauttamaan mieleen joitakin juttuja erityisesti kaasumenekin laskemisesta. Pidän TDI:n oppikirjojen Padia vähemmän puunatusta tyylistä, ja kirjoittajien lievästi levottomasta huumorintajusta aika paljon. Sen sijaan on lievästi häiritsevää, että laskelmien tulokset ovat yleensä vähintäänkin epäselviä - mutta ilmeisesti yksiselitteisiä sääntöjä ei vain ole, joten ei niitä oikein voi orjallisesti noudattaakaan. Huomaa kyllä, että on aika kauan siitä, kun tämä humanisti viimeksi joutui päässälaskua kummempia tehtäviä ratkomaan. Ehkä on aikakin vähän virkistää muistia joidenkin perus-yhtälönratkaisujuttujen suhteen :)

TDIn hylkymanuaali kertoo totuuden sukelluspuukoista.

Edistyneen kurssin ekat sukellukset sisälsivät erilaisten potkutekniikoiden ja tasapainoilun harjoittelua, ja kertasivat samoja taitoja, joita jo perus-hylkykurssilla tehtiin, kuten ohjausnarujen laittoa ja seuraamista. Hommaa vaikeutettiin asteittain uimalla Bolshoi Loungen läpi toisen oktosta hengittäen, sitten sokkona, sitten sokkona toisen oktosta hengittäen, narua seuraten ja kosketuskommunikaatiolla. Puristus=pysähdy, tönäisy=eteenpäin, kevyt vetäisy=taaksepäin, monta puristusta=hätä, anna varmuuden vuoksi hengitin toiselle samantien, koska hengityskaasun loppuminen olisi pahin mahdollinen tilanne. Kaikki tämä oli tietenkin harjoittelua sitä varsin mahdollista tilannetta varten, että sukeltajat onnistuvat pöllyttämään näkyvyyden hylyn sisällä nollaan. Viimeisellä sukelluksella mentiin kokeilemaan tätä konehuoneeseen: nökötettiin polvillamme kädestä ja narusta kiinni pitäen, lamput sammuksiin ja Brent pöllytti silttiä kunnes ei enää nähnyt edes omaa tietokonettaan, vaikka olisi laittanut ranteen maskiin kiinni. Siltin laskeutumiseen ei kuitenkaan mennyt kuin pari pimeää minuuttia, ja pian alkoi jo konehuoneen oven alta näkyä valoa.

Wayne ja Yvonne.

Sidemount, uhka vai mahdollisuus?

Wayne sukelsi sidemountissa, kuten myös pääsiäisviikonlopun sukellusparini Yvonne ja kaikki ja niiden kaverit täällä: kahden pullon kuskaaminen wingin sivuilla selän sijaan tuntuu olevan Uudessa Seelannissa kuuminta hottia. Vaikka itse kykeninkin kurkottelemaan tuplien venttiileihin ihan kohtuullisesti, olen vähintäänkin puoliksi vakuuttunut sidemountin siunauksellisuudesta monessa suhteessa. Tuplissa, ainakin sellaisessa 2*12 l terässetissä jota nyt käytin, paino on aikamoinen ongelma - kykenen kyllä liikkumaan pullot selässä, mutta niiden raahaaminen ympäriinsä maalla on tuskallista, enkä kyennyt pakkaamaan niitä veneeseen itsekseni, mikä oli aika ärsyttävää. No, kotiin palatessa ei taatusti ole varaa uusiin sukelluskamoihin ihan hetkeen, joten sikäli valintaongelmia tuskin heti vastaan tulee. Mutta ennemmin tai myöhemmin joku kahden sylinterin kokoonpano täytynee ottaa ohjelmaan. Sidemountia voi fiilistellä vaikka tällä Hell's Bells -videolla.

Viimeisten hylkysukellusten väliajalla suoritin myös viimeisen Divemaster-tutkinnosta puuttuneen palikan, snorklaus-demonstraatiot. Ei ole hirveästi tullut snorklattua (Padin sivusto todisti, että olen suorittanut Skin Diver -kurssin vuonna 1995), ja kuivapuku vaikeutti pää edellä sukeltamista ja erityisesti pinnan alle pääsemistä merkittävästi, mutta suoritukseni hyväksyttiin silti kohtuullisen naureskelun säestyksellä. Tänään tein vielä DSD Leader -kokeen (Discover Scuba Diving) eli saan vetää sukelluskokeiluja altaassa tai suojaisessa paikassa itsenäisesti. Lisäksi allekirjoittelin pinon papereita, maksoin kuivapukuni korjauskulut ja pakkasin kimpsuni ja kampsuni Brentin autotallista. Aika haikeaa oli, varsinkin hyvästellä Brent, joka on ollut mahtava pomo ja opettaja. Hänkin oli mitä ilmeisimmin ollut tyytyväinen mun työpanokseeni, mikä on toki erinomaisen ilahduttavaa. 

Plup. Nämä kuvat otti Brent McFadden.

Jaksaa hymyilyttää, vaikka kamat painaa tonnin.

Nyt pitäisi sitten saada pungettua kaikki mahdollinen rinkkaan, mitä vaikeuttaa pukuni virheellinen käsitys siitä, mitä tarkoittaa olla "kuiva" - puvun sisällä oli ilmeisesti eilen ollut jonkin verran vettä, joka oli sitten iloisesti valunut kenkiin, jotka ovat nyt sisältä märät. Koko puku roikkuu mahdollisimman pitkälle ylösalaisin käännettynä kuivumassa takan vieressä täällä hostellilla, huomisaamuun asti on aikaa... Puhaltavan regun, pinon teoriakirjoja ja kasan kesävaatteita yritän saada huomenna lähetettyä Suomeen, täytyy toivoa, ettei postimaksu kaada budjettiani tyystin. Sitten pari viikkoa Pohjoissaarella, pari viikkoa Kaliforniassa, ja tasan kuukauden päästä olen kotona. Jos vain mitenkään mahdollista, tänne täytyy kyllä ehdottomasti tulla vielä uudestaan, sen verran mainio saarivaltio on kyseessä. Tiedän jo nyt, että Lermontov Lodgea ja Tombstonesia ainakin tulee varmasti ikävä.

Hyvästit Lermontov Lodgelle, uskolliselle veneelle ja traktorille...

...pienille spottyille, joita oli ihan joka paikassa...

...näille maisemille ja lampaille...

...ja respaduunille. Onpa ollut huippua suurimman osan aikaa!

Mikhail Lermontov - Russian on the Rocks

Olen viitannut Mikhail Lermontoviin usein, mutten vielä varsinaisesti kirjoittanut hylystä juurikaan. Koska todennäköisesti toiseksi viimeinen reissuni Lermontov Lodgelle on tehty, nyt lienee hyvä aika.

Mikhail Lermontov oli viimeinen Itä-Saksan Wismarin telakalla rakennetuista Ivan Franko -tyyppisistä aluksista. Vuonna 1972 valmistuneen risteilijän kokonaispituus on 176 metriä ja sen kuljetuskapasiteetti oli 20,5 tonnia. Kesäkaudella 1985-86 Lermontov purjehti eteläisellä Tyynellämerellä CTC-yhtiön charterina. 

Julisteet Lermontov Lodgen seinällä ovat alkuperäisiä.

Tämä on suosikkini.

16. helmikuuta 1986 Lermontov lähti Pictonin satamasta kyydissään 408 pääosin vanhemmanpuoleista australialaista matkustajaa ja 330 miehistön jäsentä. Alusta ohjasi Marlborough Soundsin ahtailla väylillä kokenut paikallinen luotsi, kapteeni Don Jamison. Jälkikäteistutkimuksissa kävi ilmi, että Jamison oli tuolloin sekä nukkunut liian vähän, että nauttinut venäläismiehistön seurassa muutaman vodkapaukun. Kenties nämä seikat saivat hänet ohjaamaan aluksen useamman kerran huolestuttavan lähelle rantaa, mutta venäläismiehistöllä ei silti ollut erityistä syytä epäillä kokeneen paikallisen luotsin taitoja. Kun Lermontov pääsi ulos Queen Charlotte Soundista, maisemia aluksen äänentoiston kautta matkustajille kommentoinut Jamison ilmoitti haluavansa näyttää näille myös Cape Jacksonin niemen. Tässä vaiheessa alus oli jo poistunut luotsin tavalliselta toimialueelta, mutta lepäämään mennyt kapteeni Vladislav Vorobyov ei ollut palannut kannelle, eivätkä komentosillalla läsnäolevat miehistön jäsenet epäilleet Jamisonin kykyä ohjata alusta.

Cape Jackson ja etualalla Port Gore.

Vieläkään ei ole selvää, miksi Jamison lopulta ohjasi Lermontovin hyvin kapeaan väylään Cape Jacksonin ja majakan väliin - Brent arvelee, että kyse oli heikentyneen harkintakyvyn ja näyttämisenhalun tuhoisasta yhdistelmästä. Ahtaassa paikassa olisi kyllä ollut kolmekin väylää, joita pitkin alus olisi voinut päästä läpi vaurioitta, mutta niin onnekkaasti ei kuitenkaan käynyt. Jamison on myöhemmin kuvaillut tilaansa tuolloin vastaavaksi kuin henkilöllä, joka nukahtaa rattiin ja huomaa ajautuneensa pientareelle.

Kyllä tosta mahtuu, eikös?

Lermontov ei varsinaisesti ole ollut ainoa Cape Jacksonin tienoilla uponnut alus - tämä kartta Wellingtonin kaupunginmuseosta.

Klo 17.37 Lermontov osui kiveen, ja sen paapuurin puoleiseen kylkeen repeytyi iso reikä. Matkustajat tunsivat kolme voimakasta tärähdystä, ja alus kallistui lievästi tyyrpuurin puoleiselle kyljelleen. Viinilasit lentelivät Bolshoi Loungessa, ja huolestunut päällystö kerääntyi komentosillalle. Vesi tulvi alemmille kansille ennen kuin ovia ehdittiin sulkea. Törmäyksen säikäyttämät matkustajat joutuivat etsimään vaihtoehtoisia reittejä ulos hyteistään, kun vesitiiviitä ovia suljettiin suoraan nenän edestä.

Klo 18.01 Jamison lähetti radiolla hätäviestin, mutta virallista Maydayta alukselta ei koskaan kuulunut, ja hetkeä myöhemmin kapteeni Vorobyov vaati Jamisonia perumaan avunpyynnön. Kapteenin haluttomuus hyväksyä Lermontovin tilanteen vakavuutta vaikeutti pelastustoimia merkittävästi. Paikallisten asukkaiden operoima Cape Jackson radio pyysi lähiseudun aluksia auttamaan Lermontovin komentosillan kummallisesta käytöksestä huolimatta. Autolautta Arahura, joka olisi voinut helposti kuljettaa Lermontovin matkustajat turvaan, kuitenkin kääntyi normaalille reitilleen, koska Lermontovilta ilmoitettiin, ettei apua tarvita. Matkustajille ilmoitettiin, että alus oli osunut kiville, mutta tilanne oli hallinnassa, ja illan show Bolshoi Loungessa jatkui.

Kapteeni yritti ohjata Lermotovin rannalle Port Goressa, mutta veden eteneminen aluksessa katkaisi sähköt ja sitä myöten sekä päämoottorit että aluksen ohjattavuuden. Alus ehti lähes päästä rantaan, mutta ajautui kuitenkin takaisin keskelle lahtea. Matkustajia alettiin siirtää pelastusveneisiin nyt selkeästi kallistuneessa aluksessa. Sade, tuuli ja aallokko vaikeuttivat pienten pelastusveneiden operoimista. Klo 22.45 Mikhail Lermontov upposi. Isommat pelastustöihin osallistuneet alukset kuljettivat haaksirikkoiset turvaan Wellingtoniin, kun taas pienemmät alukset jäivät pimeyteen etsimään mahdollisesti veteen tai rannalle joutuneita ihmisiä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin selvisi, että kaikki matkustajat olivat todellakin pelastuneet. Haaksirikon ainoaksi kuolonuhriksi jäi kylmäteknikko Parvee Zagliadimov, joka oli työskennellyt siinä osassa alusta, joka osui kiville. Melkein kaikkien pelastuminen oli aikamoinen ihme, ottaen huomioon, miten halutonto päällystö oli ottamaan vastaan apua, ja myös Lermotovin pelastusvälineistön kuntoa on kritisoitu paljon. Toverit merimiesunionissa auttoivat luotsi Jamisonin kaikessa hiljaisuudessa piiloon Wellingtonissa, mikä ei lainkaan helpottanut viranomaisten yrityksiä selvittää, mitä oikein oli tapahtunut. Useimmat miehistön jäsenet palasivat Neuvostoliittoon, ja Uuden-Seelannin laivasto jatkoi haaksirikkopaikan tutkimuksia.

ra

Yksi Lermontovin pelastusveneistä sijaitsee tällä hetkellä Pictonissa, aivan ostarin kupeessa. Lienee saanut pintaansa uutta maalia sitten haaksirikon. 

Pelastusliivit Wellingtonin kaupunginmuseon vitriinissä.

Kadonnutta kylmäteknikkoa ei koskaan löydetty, vaikka laivaston sukeltajat tekivät parhaansa sukeltaen pintailmalla syvällä leijuvien roskien ja mätänevän ruoan täyttämissä entisissä kylmätiloissa. Yhdeksän sukelluspäivän jälkeen laivaston sukeltajat poistuivat, ja siviileista koostuva sukellustiimi aloitti työt aluksen tankeissa olevan öljyn pumppaamiseksi, ja laivan kassakaappien nostamiseksi. Myös runoilija Mikhail Lermontovin pronssinen rintakuva oli aluksesta pelastettujen esineiden joukossa. Mainiossa pelastustoimista kertovassa dokkarissa, jonka olen nyt ehtinyt nähdä aika monta kymmentä kertaa, sukeltajat kertovat työskennelleensä lähes sokkoina ja näppituntumalta. Toinen parista keskittyi aina huolehtimaan siitä, että "napanuorat" eli pintailmaletkut eivät takertuneet johonkin työn aikana. Videolla esitellään myös erittäin nopea riisuuntuminen pikaisen suihkun kautta painekammioon hengittelemään typpikertymää ulos, ja rulettipöydän hoitajattaren perintökorujen ja alushousujen pelastusoperaatio. Vakavan ympäristöuhan muodostaneen öljyn pumppaaminen ulos aluksesta onnistui onneksi hyvin. Aluksen uumenissa on kuitenkin edelleen muutamia öljytaskuja jäljellä.

Harrastajien sukeltaminen hylyllä alkoi ilmeisesti jo ennen kuin pelastustoimet oli saatu kunnolla päätökseen, ja ovat jatkuneet siitä lähtien. Helposti saavutettavissa olevat alueet on käytännössä tyhjennetty irtotavarasta, mutta syvemmällä hylyn uumenissa on vielä paljon esineitäkin jäljellä. Omistajat ovat hylänneet aluksen, joten se on virallisesti Uuden-Seelannin valtion omaisuutta. Paapuurin puoleisella kyljellään makaava Mikhail Lermontov on mahtava hylky sukeltaa, tarjoten valtavasti erilaisia ja -tasoisia sukellusmahdollisuuksia 13 metristä pohjan 37 metrin syvyyteen. Hylky on kuitenkin vaatinut neljä ihmishenkeä, kun varomattomat sukeltajat ovat eksyneet sen uumeniin, ja karttoihin ja merikortteihin onkin painettu varoitus sillä sukeltamisesta ilman kokenutta opasta. On ollut aika mahtavaa huomata, että tämän työharjoittelun aikana musta on tullut sellainen: alan tuntea hylyn ulkopuolen, varsinkin yläkannen rakenteet, varsin hyvin. Kykenen opastamaan sukeltajia myös varsin turvallisilla penetraatiosukelluksilla lasikattoiselle uima-altaalle, talvipuutarhaan tai komentosillalle.

Lodgellakin on roinaa hylyn uumenista.

Olen nyt sukeltanut Lermontovilla reilut 30 kertaa, eikä vielä kyllästytä ollenkaan. Ensi viikonloppuna on kuitenkin luvassa jotain uutta, kun mä ja Wayne-niminen kaveri suoritetaan Advanced Wreck -kurssi. Saapa nähdä, johtaako se meidät johonkin mulle ennalta tuntemattomaan kohteeseen, kuten konehuoneen uumeniin. Eilen ja tänään kokeilin tuplapullojen kanssa sukeltamista, eikä se onneksi ollut ollenkaan niin paha nakki kuin olin pelännyt, vaikka pinnalla niiden liikuttelu tosi kömpelöä onkin. Viikonlopun ehkä parasta antia oli kuitenkin paluu kuivapukuun: miten miellyttävää onkin, ettei vedessä palele koko ajan :)

Lukuisista sukelluksista huolimatta mulla ei ole Lermontovilta yhtään oikeasti hyvää kuvaa, varsinkaan sellaista, joka kertoisi hylystä itsestään juuri mitään. Tässä sininen turska ja spottyja hengailemassa nousuköyden kiinnityskohdassa.

Kori mastossa.

Yvonne kuvaa mastoa.

Savupiippuja.

Tänä viikonloppuna oli aikaa kuskata kameraa, mutta näkyvyys oli tosi maitomainen.

Triplefin blenny, suomeksi luikertaja :)

Chch - kaupunki järistyksen jälkeen

Eteläsaaren kierroksen pari toistaiseksi blogipostausta vaille jäänyttä kohdetta, osa 1: Christchurch.

Kaupunki, josta piti tulla eteläisen pallonpuoliskon malli-Britannia, ja varmaan joksikin aikaa tulikin. Valitettavasti Chchn (herranjestas että on rasittava nimi kirjoittaa kokonaan) seutu on paitsi vain vaivoin merenpinnan yläpuolella ja altis tulville, myös kärsinyt aikamoisen kovia. Pahin kolhu oli varmasti vuoden 2011 maanjäristys, jonka jäljiltä keskustaa paikkailtaneen vielä vuosikymmeniä. Käveleminen purkutyömaiden ohi oli varsin surullista, mutta toisaalta kontteihin rakennettu re:Start Mall ja ympäri kaupunkia siroteltu katutaide loivat toiveikasta mielialaa. Keskustassa pyörivät kuitenkin lähinnä turistit ja työmiehet - siellä ei kai juuri ole paikallisille kauheasti mitään, ja elämä on siirtynyt lähiöihin.

re:Start Mall

Katedraalin jäännökset.

Turistiratikka kulkee yhä, tai ainakin jälleen.

Kaupungin läpi kiemurteleva Avon-joki ja sen vierustalle levittäytyvä kasvitieteellinen puutarha olivat viehättäviä alueita, vaikka sää olikin harmaa ja välillä tihkusateinen koko kaupungissa oleskeluni ajan. Sunnuntaipäivä oli tuonut puistoon paljon lapsiperheitä, jotka tohottivat ympäriinsä shortseissaan ja kumisaappaissaan. Hassua, miten puistoissa ja kävelyteillä usein moikataan vastaantulijoita isommissakin kaupungeissa (pikkukaupungeissa moikataan tai vähintäänkin hymyillään aina). Saa nähdä, miten kauan kestää tottua pois tuosta tavasta, joka Suomessa saisi varmasti aikaan hyvinkin outoja katseita - samoin satunnainen hyvänpäivänjuttelu on täällä niin tavallista, että siitäkin täytynee erikseen totutella kotiin palatessa pois, ettei ihan hulluna pidetä ;) Ehkä kielenvaihdos auttaa tässä, suomeksi ei ole ollenkaan luontevaa kysellä kaupan kassalta kuulumisia samalla tavoin kuin englanniksi.

Syksyistä idylliä. Eurooppalaiset toivat tullessaan myös ruskan, natiivipuut ovat käsittääkseni melkein kaikki ikivihreitä.

Montako latte-kuvaa blogissa tähän mennessä?

Pieni ystävä.

Virkistävän kahvikupillisen, melko toiveikkaan varpusen ja hellyyttävän koiran kohtaamisen jälkeen suuntasin iltapäiväksi Canterburyn museoon. Isomman uusseelantilaisen museon peruskaava menee niin, että ensin esitellään maoriesineistöä ja myyttejä, sitten siirtomaahistoriaa, täytettyjen eläinten kavalkadi kertoo saarten luonnonhistoriasta, ja lisäksi on kokoelma taidetta tai aasialaisia tavaroita - näin myös tällä kertaa. Mutta jos Dunedinin asutusmuseon maoriosuus oli jopa vähän yliampuvan mystis-henkinen, Chchssa oli aika toinen lähestymiskulma. Uuden-Seelannin varhaisinta asutusta kutsutaan usein moanmetsästäjiksi, viitaten isoihin lintuihin, jotka oli nopeasti syöty sukupuuttoon. Suhdetta nykypäivän maoreihin ei välttämättä käsitellä suoraan, vaan syntytarut ja legendat kerrotaan erikseen, yrittämättä liittää niitä joihinkin tiettyihin muinaisjäännöksiin, mikä varmasti viisasta onkin. Silti vähän hätkähdytti, millaisina moanmetsästäjät kokonaisen salin vallanneissa 1:1 kokoisissa dioraamoissa esitettiin.

Moanmetsästäjä-dioraama.

1700-luvun piirroksia maorisotureiden tukkalaitteista.

Yhteydet Euroopan museoiden kivikauden ihminen -kuvitelmiin ovat vahvat. Ja siitä toki on kysekin, kiviteriähän maorit eurooppalaisten tuloon asti käyttivät, ja dioraamojen karkeat luukorut ym. perustuivat mitä ilmeisimmin arkeologisiin löytöihin muun muassa Kaikourasta löydetyiltä asuinpaikoilta. Mutta jos noita takkutukkaisia nukkeja vertaa vaikkapa 1700-luvun piirroksiin maoreista, tuntuu aika hurjalta, ettei kyseistä estetiikkaa ole uskallettu viedä viittäsataa vuotta taaksepäin (kukaan ei tiedä, milloin ensimmäiset polynesialaiset tänne saapuivat, mutta viimeistään 1200-luvulla varmasti). Tai ehkä pikemminkin, että on mieluummin valittu esittämistavaksi "kivikauden ihminen" sellaisina vahanukkeina, jotka voisi melkein sellaisinaan siirtää neandertalilaisten elämää esittelemään. No, ehkä esimerkiksi runsaita tatuointeja ei ole nukeille uskallettu laittaa, kun niiden merkitykset sukusiteiden kertojina ovat niin vahvat, ja olisi ollut aika hurja valinta lähteä niitä satoja vuosia taaksepäin arvailemaan. Mutta noita hajallaan olevia hiuksia en kertakaikkiaan ymmärrä. Kuka hemmetti muka metsästää pitkä tukka auki?

Nukkekotikin oli kärsinyt maanjäristyksestä.

"Ennen vanhaan Christchurchissa" - kauppoihin sai kurkkia ja kävellä sisään.

Ei museo silti todellakaan huono kokemus ollut, ja Antarktiksen tutkimusta esittelevä osuus jännine varusteineen oli virkistävä bonus jo aika tutuksi tulleen perustarinan rinnalle. 

Melko vaikuttava menopeli.

Chchn hostellini Dorset House tuli valituksi useamman ihmisen suosittelemana, ja kyseessä olikin viehättävä vanha talo, jonka olohuoneena toimi valtavan korkea, lasimaalausikkunainen sali. Miinusta paikka sai lähinnä vinkuvasta sängystäni ja pari dollaria normia kalliimmista hinnoista. Lauran viimeisenä iltana pohdittiin yhdessä, miten hassua on palata normaalielämään: kun voi esimerkiksi laittaa ruoat jääkaappiin minne haluaa, eikä tarvitse punkea kaikkea samaan omalla nimellä varustettuun muovikassiin. Tai säästää kahden dollarin kolikoita pesukonetta varten. Myös oma rauha ja oma sänky kuulostavat hiljalleen aika kivoilta jutuilta... Näitä pohdiskellessa olen koonnut listan asioista, joita kaipaan Suomesta:

- Jukka

- perhe, ystävät ja rakkaat

- ruisleipä

- sekoittajalla varustetut hanat (täällä on yleensä kuumalle ja kylmälle vedelle omat hanat, jossa ei kylppärissä ole kertakaikkiaan mitään järkeä)

- juustohöylä.

Dorset House. Naapurin purkutyömaa vähän tärisytti välillä.

Pitäisin myös siitä, jos tiskit huuhdeltaisiin pesun jälkeen, mutta kun käyttää vain muutamaa astiaa kerrallaan ja kuivaa ne heti pesun jälkeen, kuivauskaapin puute ei ole ongelma. Uusi-Seelanti on kaunis, turvallinen ja aavistuksen Suomea halvempi maa, jossa on ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä ja mahtavaa luontoa. Mun matkaväsymykseni liittyy ehkä enemmän siihen, että usein on kiva olla vähän pidempään paikallaan samassa paikassa, eikä haittaa, jos ympärillä on muutama tuttu ja mukava ihminen - lisäksi olisi kivaa, jos ei tarvitsisi stressata rahasta, mutta siitä en ehkä koskaan tule kokonaan pääsemään irti. Halusin ja haluan nähdä saaria enemmänkin, mutta jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin varmasti pyrkinyt vaikka wwooffaamaan useammassa paikassa kuin vain Pictonissa. Toisaalta en kyllä haluaisi tätä jaksoa pidentääkään, sen verran pitkältä ajalta reilut neljä kuukautta poissa rakkaani kainalosta tuntuu. Enää kuukausi täällä jäljellä, ja kotiinpaluuseen puolitoista - se lienee ohi ennen kuin ehdin huomatakaan.

Gondoli Avonilla.