Viime viikonloppu oli ensimmäinen, jonka vietin Port Goressa, Marlborough Soundsissa, sukellusfirmamme Go Diven mökillä. Se on suunnilleen niin kaukana sivistyksestä kuin mahdollista, 2,5 tunnin ajomatka kippuraista Queen Charlotte roadia Pictonista.
Kukkuloilla asuu lehmiä...
...ja erittäin sosiaalisia, lentokyvyttömiä weka-lintuja. Jotka ovat riittävän pelottomia tulemaan sisään avoimista ovista, ja riittävän vahvoja tappamaan kanin. Tai kantamaan pois e-kirjanlukijan. Kysykää viime viikonlopun englantilaistytöltä, jos ette usko jälkimmäistä. Suojakotelossa oli nokanjälkiä, mä näin.
Lähimpään naapuriin on kilometrejä, ja yhteydenpito ulkomaailmaan tapahtuu radiolla - jos kiipeää aivan kukkulan laelle, on kuulemma mahdollisuus saada myös kännykkäkenttää. Lähtökohtaisesti mökillä ollaan kuitenkin ulkomaailman tavoittamattomissa. Generaattori raksuttaa sähköä ja vesi tulee lähteestä ylempää kukkuloilla. Mökki vetäisi mukavasti ehkä kaksitoista sukeltajaa, mutta ryhmät ovat yleensä paljon pienempiä. Tämän viikonlopun mittaan asiakkaita oli neljä, yksi AOWD-kurssilla, toinen viimeistelemässä sidemount- ja advanced wreck -kurssejaan, ja kaksi sukeltamassa muuten vaan.
Lermontov Lodge ylhäältä. Kuvan ajoneuvot vasemmalta: pomoni maasturi; traktori, jolla vene vedetään alas ja ylös mäkeä; ja firman muinainen paku, joka toimii nykyisin varastona ja paineilmakompressorin sateensuojana.
Viikonlopun aikana opin, että rutiiniin kuuluu yleensä kaksi sukellusta päivässä, ja hyvät ja runsaat ateriat - pomoni Brent on mainio kokki ja ruokaa saa vähintäänkin riittävästi. Jos en olisi ollut mahakipuinen koko ajan, olisin nauttinut tästä luontaisedusta varmasti vielä enemmän. Iltaisin katsotaan vanhoja Sea Hunt -jaksoja, joissa Lloyd Bridges joutuu mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin.
Pääasiallinen sukelluskohde on risteilijä Mikhail Lermontov, joka upposi Port Goressa 1986 - hylky sijaitsee aivan tuon yllä olevassa kuvassa näkyvän niemenkärjen toisella puolella, muutaman minuutin venematkan päässä rannasta. Ehdin käydä hylyn yläkannella nyt kahdesti, ja toistaiseksi voin lähinnä vahvistaa, että iso ruosteinen laiva sieltä pohjasta löytyy. Ennen kuin tämä työharjoittelu on ohi, ehdin todennäköisesti sukeltaa Lermontovilla vielä muutaman kerran... Vesi on 16-asteista, juuri ja juuri tarkenee olla ilman hanskoja. Näkyvyys on melkein Suomen tasoa, muutamasta metristä parhaimmillaan kuulemma jonnekin kymmeneen. Kaloja ja erikoismerieläimiä on paljon, ja niiden nimien opetteluun täytyy alkaa tosissaan panostaa.
Viime viikonloppu oli mulle lähinnä totuttelua, mitä nyt jonkin verran autoin tiskien ja siivouksen kanssa. En olisi ikinä uskonut, että paluu takaisin kuivapukuun olisi niin vaikeaa kuin nyt oli - ehkä osaltaan tasapainovaikeuksiin vaikutti tosin sekin, että sukelsin ensimmäistä kertaa elämässäni wingillä takkiliivin sijaan. Ja muutenkin vähän jännitti uusi paikka ja uudet ihmiset. Joka tapauksessa sukellukset olivat epämukavaa paluuta menneisyyteen tasapainon suhteen, pienikin määrä ylimääräistä ilmaa puvussa johti kontrolloimattomiin pullahduksiin kohti pintaa ja kiusalliseen riippumiseen nousuköydessä jalat ylöspäin. Toiselle sukelluspäivälle sain Brentiltä lahkeenkiristimet, jotka auttoivat vähän pitämään ilmaa pois jaloista. Suoraan sanottuna vähän hävettää ja nolottaa, että oli niin vaikeaa kuin oli, mutta ehkä siitä on vielä mahdollista päästä yli. Yhdistettynä vatsakipuihin tyytymättömyys omaan sukeltamiseen johti välillä aikamoiseen angstiin, mikä oli tosi harmi, kun paikka ja ihmiset kuitenkin olivat kivoja. Nyt olon parannuttua myös mahdollisuudet saada rutiinit takaisin kasaan ja tasapaino hallintaan tuntuvat paljon paremmilta. Toivoa sopii.
Huomenna on luvassa paluu mökille ainakin pariksi päiväksi. Olen nyt käynyt läpi ekat kappaleet Divemaster-kirjasta, paperityöt on tehty ja huomenna työharjoitteluni varsinaisesti alkaa. Elämme jänniä aikoja, ystävät hyvät :)
