tiistai 19. kesäkuuta 2012

Kenttätyökurssi Tvärminnessa, osa 3: piirrustelua

Hangon seikkailuista on jo hetki ja kotona on ollut muuta mietittävää. Nyt ehkä kuitenkin ehtisi vähän näpytellä ylös lisää siitä, mitä tuli opittua.

Mittaamisen jäljeen harjoiteltiin piirtämistä, ja siinä riittäisikin sitten harjoiteltavaa. En ole koskaan pinnallakaan ollut parhaimmillani kynä kädessä, ja vedessä hommaan liittyy vielä erinäisiä lisävastuksia.

Jos lyijykynästä päästää vedessä irti, se kelluu. (Kuva: S. Wessman 2012)

Piirrustusalusta, millimetripaperi ja mittanauha olivat jo mittaustehtävistä tuttuja, mutta nyt otettiin vielä lisäavuksi taittomittoja ja tuumastukkeja. Ajatus oli virittää rullamitta kahden tunnetun mittapisteen välille, ja muodostaa tuumastukkien avulla näppäriä neliömetrin ruutuja ylhäältä katsellen piirrettäviksi. Yhden mitan avulla olisi vielä voinut ottaa tarkempia tietoja siitä, millä etäisyydellä mikäkin asia toisistaan sijaitsi, mutta sen osuuden tunnustan jättäneeni lähes kokonaan väliin.

Tuumastukin asettelua, etualalla peruslinjana toiminut rullamitta. (Kuva: S. Wessman 2012)

Piirtäminen ei ollut helppoa. Suhteessa siihen, että maalla piirtäisi kaivausaluetta ruudun reunalla seisten, josta siis en työtehtävänä erityisemmin pidä:
- korkeuserot olivat paikoin aika suuret, sillä hylkyä ei suinkaan ole kaivettu tasoon, vaan siinä on esimerkiksi pystyssä olevia puuosia
- mitat voivat melko helposti kellahtaa pois paikoiltaan
- piirtäjä ajelehtii melko helposti pois paikaltaan, jos on yhtään virtausta tai vaikeuksia pitää tasapaino
- paksut hanskat kädessä on tavallistakin vaikeampi piirtää
jne seli seli. Oikeasti en ole hyvä piirtäjä hyvissäkään olosuhteissa. Jotain räpellyksiä silti saimme aikaiseksi.

Ylhäällä mittakaavaan 1:10 piirrettyjä ruutuja, alla oikeanpuoleinen on pienennetty käytännöllisempään mittakaavaan 1:20. Mustat suhrut kertovat, ettei veden alla oikein voi kumittaa. (Loput kuvat: J. Sahramaa 2012)

Useampi vierekkäinen ruutu on puhtaaksipiirretty pinnalla ja liitetty toisiinsa tunnettujen koordinaattipisteiden avulla. Piirtäjien tyylit poikkesivat toisistaan, mutta joidenkin puuosien liittyminen toisiinsa oli oikeasti hahmotettavissa.

Näitä piirroksia tehtiin tällä kertaa ihan vain harjoituksen vuoksi, niitä ei ollut tarkoitus käyttää mihinkään erityisiin tutkimuksellisiin tarkoituksiin. Sen sijaan mahdollisesti ihan oikeaan käyttöön (lue: arkistoon) oli menossa erään rantaan ajautuneen hylyn rakenneosan 1:1 piirros, jonka tekemistä myös opettelimme. Homman idis oli, että piirrettävä kohde oli pleksipöydän alla, ja piirrosta tehtiin isolle muovikalvonpalalle erivärisillä kalvotusseilla. Sopiva piirrettävä linja löytyi laserkynän avulla.

John demonstroi tässä lavastetussa kuvassa 1:1 dokumentaatiota laserkynän avulla.

Lähikuva: punainen piste näkyi sekä kalvon pinnassa että alhaalla piirrettävässä esineessä. Eri asiat piirrettiin eri väreillä.

Kaiken kaikkiaan en yhtään ihmettele, että teknologian kehittyessä hidasta ja taitoa vaativaa piirtämistä pyritään enenevissä määrin välttelemään. Valokuvaaja Erik ja John kuvasivat hylyn melkein joka kohdasta ja saivat aikaiseksi melko vakuuttavan kuvamosaiikin. Syvemmällä olevia kohteita on myös piirretty robottikameran kuvasta. Silti uskon edelleen, että piirtämisellä on veden allakin paikkansa, muutenkin kuin nopeiden luonnosten kohdalla: se kun tarjoaa dokumentoinnin lisäksi samanaikaisen mahdollisuuden myös tulkintaan. Valokuvasta on paha jälkikäteen käydä tarkistelemaan, mitä materiaalia joku kohta esimerkiksi olikaan. Piirtäminen tarjoaa mahdollisuuden korostaa niitä asioita, jotka tulkitsija kokee merkittäviksi, ja jättää joitakin mitättömämpiä yksityiskohtia vähemmälle huomiolle.

Suunnittelimme Karon kanssa, että yrittäisimme harjoituksen vuoksi dokumentoida piirtämällä veneitä, jotka eivät vielä ole kokonaan veden alla. Samalla tulisivat kenties termit ja rakentamisen tavatkin tutummiksi.
 Pitäisi vaan saada aikaiseksi aloittaa.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Kenttätyökurssi Tvärminnessa, osa 2: mittaa vähän lisää

Viime viikon loppupäivät jatkoimme mittauksen parissa. Joskär I -hylkyyn oli kiinnitetty uusia keltaisia mittalappuja, alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan lehmien ja lampaiden korvamerkkejä. Naulat oli lyöty kiinni hylyn laidoille, ja niiden välit piti sitten mitata. Tätä suoritettiin sitten antaumuksella useamman sukelluksen ajan välineenä rullamitta, kirjoituslevy ja kerran myös vasara, kun yksi nauloista oli alkanut heilua.

Vasemmalla Joskär-saari aurinkoisena päivänä (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Olosuhteet olivat hieman meitä vastaan: ensimmäisillä mittauskerroilla, kun kaikki oli muutenkin uutta ja hankalaa, oli myös niin huono näkyvyys, että hädin tuskin löysimme tiemme mittapisteeltä toiselle. Lauantaiksi vesi oli kirkastunut, koska oli niin kova virtaus, että se vei kaiken siltin välittömästi pois - toisaalta oli myös täysin mahdotonta pysyä hetkeäkään paikoillaan pitämättä jostain kiinni. Siihen mennessä olimme todenneet, että kaksistaan työskennellessä tuntuisi fiksulta kiinnittää mitta yhdessä, liikkua toiselle mittapisteelle niin, että toinen mittaa ja odottaa toisen tarkistavan nauhan suoruuden, ja kirjaa sitten tuloksen. Pitkillä matkoilla ja virtauksessa mitta oli mahdoton saada pysymään täysin suorana, ja mitä pidempi mittaus, sitä epäluotettavampi se on.

No miksi näiden satunnaisehkosti lätkittyjen pisteiden välejä sitten mittaillaan? Kiintopisteiden avulla on mahdollista saada tietoa hylyn eri osien sijainnista suhteessa toisiinsa. Suhteessa mitattuihin linjoihin voidaan myös piirtää hylyn eri kohtia mittakaavassa, ja sittemmin yhdistää nämä piirrokset toisiinsa. Mutta se onkin jo toinen tarina.



Tässä mittausmuistiinpanojamme kahdelta ensimmäiseltä sukelluskerralta. Marginaaleista löytyy valittuja kommentteja hetkiltä, jolloin pisteet eivät ole löytyneet.

Jokainen linja pyrittiin mittaamaan molemmista suunnista, ja jos heittoa tuli yli kaksi senttiä, tehtiin vielä yksi tarkistusmittaus. Kun riittävästi mittausdataa oli kerätty, oli pisteitä mahdollista piirtää mittakaavassa millimetripaperille ja hahmottaa siten niiden sijaintia suhteessa toisiinsa. Käsin tehden kolmiomittauksen apuna käytettiin harppia ja jokseenkin nerokasta mittakaavaviivotinta. Kaksi peruspistettä lyötiin alas, ja niistä käsin etsin mitatun etäisyyden pituiseksi säädetyn harpin kaarilta leikkauskohtia. Riemu oli suuri, kun ne vihdoin saatiin osumaan kohdalleen niin, että osuivat myös samaan mittakaavaan piirretyn hylkykuvan sisäpuolelle.


Kolmiomittauksen apuvälineet: harppi, mittakaavaviivotin ja millimetripaperi.


Nykyään pistedata liitetään toisiinsa yleensä koneella, ja meilläkin oli käytössä myös ohjelma, joka otti huomioon myös syvyysdatan ja kykeni laskemaan uudelleen ja uudelleen mittojen todennäköisiä suhteita toisiinsa. Harjoittelu harpin kanssa oli kuitenkin tosi hyvä ihan vain siitä ilosta, että sitä kautta hahmotti paljon paremmin, mistä oikeastaan on kyse. Ja kykeni aika hyvin myös matkan varrella hahmottamaan, mitkä mitat täytyy vielä ottaa järkevien tulosten saavuttamiseksi.



Mittaaminen oli aluksi hankalaa, mutta hahmottui yhä paremmin useamman kerran myötä. Kun maanantaina oli aika siirtyä piirtämään, olisin oikeastaan vain halunnut mitata lisää paremman tarkkuuden saavuttamiseksi, kun homma vihdoin oli alkanut sujua.

Tutkimusaluksemme Tvärminnen laiturissa.

Osa kurssilaisista lähti kotiin jo ensimmäisen viikon jälkeen, ja tutkimusaluksemme kannelle tuli vähän lisää tilaa. Jostain syystä sukellukseen varatut iltapäivät ovat kuitenkin poikkeuksetta venyneet yli päivällisajan alun, kun maihin päästyä on vielä täytynyt laittaa kamoja kuivumaan ja täyttää pulloja. Onneksi ruokaa on joka päivä kuitenkin saanut. Kertaalleen ajeltiin Hankoon pizzalle.



Hankolainen jälkiruokapizza: lämpimiä tölkkihedelmiä ja vaniljajäätelöä.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Kenttätyökurssi Tvärminnessa, osa 1: mittaa suoraan

Ollaan Tvärminnessa, yliopiston eläintieteellisellä asemalla, Hangon kesäyliopiston meriarkeologian kenttätyökurssilla. Etukäteistiedotus oli lähes olematonta ja järjestelyissä on ollut lievää sähläystä paikan päälläkin, mutta opetushenkilökunta on pätevää, muutkin ihmiset mukavia, ja opettavaisia kokemuksia on syntynyt melkein enemmän kuin tarpeeksi. Mä olen aikanani suorittanut maa-arkeologian kenttätyökurssit ja päässyt silloin niin mittaamaan kuin piirtämään mittakaavassakin, enkä ole koskaan ollut siinä mikään varsinaien luonnonlahjakkuus. Nyt lisättiin sitten vaikeusastetta merkittävästi tuomalla hommaan muuttujiksi näkyvyyden vaihtelu, veden virtaukset, välineiden kiinnittäminen itseen niiden hukkaamisen estämiseksi, sukeltajan liikkuminen vaihtelevan hallitusti kaikkiin suuntiin, ja tietysti se, ettei työparille voi veden alla puhua.

Ensimmäiset päivät sisälsivät tutustumissukellukset Joskär I ja Joskär II -hylyille: molemmat sijaitsevat kätevästi parin sadan metrin päässä Tvärminnen rannasta. Kolmantena päivänä aloitettiin mittaus ja piirtäminen Joskär II:lla, joka oli kätevästi pienempi ja paremmin koossa kuin kurssin varsinainen tutkimuskohde Joskär I. Kyseessä on n. 15 m pitkä jonkinlaisen saaristoveneen (kuutti?) hylky, joka sijaitsee hiekkapohjassa väärin päin. Tiesimme, että on syytä sopia jo pinnalla se, mitä ollaan tekemässä, ja jottei pinnan alla tule turhaa sähläystä. Ja niin luulin meidän tehneen, mutta eipä ihan:

Karon havainnekuva siitä, mikä mittauksessamme meni pieleen.

Summittaisten mittausten ja pinnan alla tehtyjen luonnospiirrosten avulla syntyi opettajamme Marcuksen arvion mukaan "ihan hyvä kenttäluonnos" siitä, mitä hylyllä suunnilleen on. Yksityiskohtiakin tuli mukaan, mutta minkään niistä sijaintia ei mitattu suhteessa mihinkään muuhun, joten niiden piirtäminen mittakaavaan perustui muistikuviin ja arvauksiin. Keulassa asui pieni siiraeliö, siitä olimme molemmat jälkikäteen varmoja.

Keskiviikkona 30.5. oli toistaiseksi viimeinen sukellus, jonka tein puolikuivapuvullani: kahden paikkauskerran jälkeen haarasauma vuotaa jostain edelleen. Onneksi oli varakuivis mukana. Vihasin aluksi sen kiinteää huppua täydestä sydämestäni, mutta nyt olen jo oppinut vetämään sen riittävän talkkimäärän avulla pääni yli ilman, että korvat lähtevät irti. Ja oppinut tulemaan puvusta myös pois. Letin järkevä sijoittaminen hupun sisään on vähän vielä työn alla.

Alku

Uuden blogin perustamisessa ehdottomasti vaikeinta on keksiä sille nimi. Enkä nyt tarkoita tuota yläotsikkoa, joka voi olla miten pitkä ja mielekäs vain, vaan sitä yhtä sanaa: mitäshelvettiänytkeksis.blogspot.com.Kun sen sain aikaiseksi, on mahdollista aloittaa kirjoittaminen, ja kaiken tilpehöörin, kuvat sun muut, voi lisätä sitten myöhemmin.

Uppeluksissa. Tarkoitus olisi kirjoittaa sukeltamisesta, merihistoriasta, meriarkeologiasta, aiheesta ja varmaan sen vierestäkin. En ole sukeltanut kovin kauaa, joten kaikki on vielä aika uutta. Merihistoria ja -arkeologia ovat kiinnostaneet pidempään, mutta aiemmista opinnoista on useampi vuosi aikaa enkä sen jälkeen ole tehnyt aiheen suhteen juuri mitään. Yleensä erilaisilla blogeilla on tapana päivittyä vähän vaihtelevaa tahtia, niin käynee tällekin. Mutta onpahan ainakin paikka taas, minne tekstejään näpytellä, jos inspiraatiota on.

 Punaisessa meressä, tammikuu 2011 (Kuva: H. Hakkarainen)