tiistai 28. tammikuuta 2014

The Hills are Alive...

Viime viikonloppu oli ensimmäinen, jonka vietin Port Goressa, Marlborough Soundsissa, sukellusfirmamme Go Diven mökillä. Se on suunnilleen niin kaukana sivistyksestä kuin mahdollista, 2,5 tunnin ajomatka kippuraista Queen Charlotte roadia Pictonista.

Kukkuloilla asuu lehmiä...

...ja lampaita... (Lampaat ja lehmät kuuluvat tilalliselle, joka asuu kauempana. Aita ja portit erottavat ne mökistä ja rannasta, ja ne ilmeisimminkin pärjäävät mainiosti itsekseen. Luin eilen lehdestä lampaista, jotka olivat vältelleet kiinniottoa ja kerintää 8 vuotta: suurimmasta niistä lähti 28 kiloa villaa, mikä ei ole ihan vähän, kun tavallisesti lampaasta irtoaa kerinnässä pari kiloa.) 

...ja erittäin sosiaalisia, lentokyvyttömiä weka-lintuja. Jotka ovat riittävän pelottomia tulemaan sisään avoimista ovista, ja riittävän vahvoja tappamaan kanin. Tai kantamaan pois e-kirjanlukijan. Kysykää viime viikonlopun englantilaistytöltä, jos ette usko jälkimmäistä. Suojakotelossa oli nokanjälkiä, mä näin.

Lähimpään naapuriin on kilometrejä, ja yhteydenpito ulkomaailmaan tapahtuu radiolla - jos kiipeää aivan kukkulan laelle, on kuulemma mahdollisuus saada myös kännykkäkenttää. Lähtökohtaisesti mökillä ollaan kuitenkin ulkomaailman tavoittamattomissa. Generaattori raksuttaa sähköä ja vesi tulee lähteestä ylempää kukkuloilla. Mökki vetäisi mukavasti ehkä kaksitoista sukeltajaa, mutta ryhmät ovat yleensä paljon pienempiä. Tämän viikonlopun mittaan asiakkaita oli neljä, yksi AOWD-kurssilla, toinen viimeistelemässä sidemount- ja advanced wreck -kurssejaan, ja kaksi sukeltamassa muuten vaan. 

Lermontov Lodge ylhäältä. Kuvan ajoneuvot vasemmalta: pomoni maasturi; traktori, jolla vene vedetään alas ja ylös mäkeä; ja firman muinainen paku, joka toimii nykyisin varastona ja paineilmakompressorin sateensuojana.

Viikonlopun aikana opin, että rutiiniin kuuluu yleensä kaksi sukellusta päivässä, ja hyvät ja runsaat ateriat - pomoni Brent on mainio kokki ja ruokaa saa vähintäänkin riittävästi. Jos en olisi ollut mahakipuinen koko ajan, olisin nauttinut tästä luontaisedusta varmasti vielä enemmän. Iltaisin katsotaan vanhoja Sea Hunt -jaksoja, joissa Lloyd Bridges joutuu mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin.

Pääasiallinen sukelluskohde on risteilijä Mikhail Lermontov, joka upposi Port Goressa 1986 - hylky sijaitsee aivan tuon yllä olevassa kuvassa näkyvän niemenkärjen toisella puolella, muutaman minuutin venematkan päässä rannasta. Ehdin käydä hylyn yläkannella nyt kahdesti, ja toistaiseksi voin lähinnä vahvistaa, että iso ruosteinen laiva sieltä pohjasta löytyy. Ennen kuin tämä työharjoittelu on ohi, ehdin todennäköisesti sukeltaa Lermontovilla vielä muutaman kerran... Vesi on 16-asteista, juuri ja juuri tarkenee olla ilman hanskoja. Näkyvyys on melkein Suomen tasoa, muutamasta metristä parhaimmillaan kuulemma jonnekin kymmeneen. Kaloja ja erikoismerieläimiä on paljon, ja niiden nimien opetteluun täytyy alkaa tosissaan panostaa.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olin mukana nostamassa simpukoita simpukkafarmilta, puhdistamassa, keittämässä ja perkaamassa niitä. Näin merieläimiä syömättömänä ihmisenä paikko todeta, että aika epäilyttävää touhua. Muiden mielestä ne olivat kuitenkin herkullisia.

Viime viikonloppu oli mulle lähinnä totuttelua, mitä nyt jonkin verran autoin tiskien ja siivouksen kanssa. En olisi ikinä uskonut, että paluu takaisin kuivapukuun olisi niin vaikeaa kuin nyt oli - ehkä osaltaan tasapainovaikeuksiin vaikutti tosin sekin, että sukelsin ensimmäistä kertaa elämässäni wingillä takkiliivin sijaan. Ja muutenkin vähän jännitti uusi paikka ja uudet ihmiset. Joka tapauksessa sukellukset olivat epämukavaa paluuta menneisyyteen tasapainon suhteen, pienikin määrä ylimääräistä ilmaa puvussa johti kontrolloimattomiin pullahduksiin kohti pintaa ja kiusalliseen riippumiseen nousuköydessä jalat ylöspäin. Toiselle sukelluspäivälle sain Brentiltä lahkeenkiristimet, jotka auttoivat vähän pitämään ilmaa pois jaloista. Suoraan sanottuna vähän hävettää ja nolottaa, että oli niin vaikeaa kuin oli, mutta ehkä siitä on vielä mahdollista päästä yli. Yhdistettynä vatsakipuihin tyytymättömyys omaan sukeltamiseen johti välillä aikamoiseen angstiin, mikä oli tosi harmi, kun paikka ja ihmiset kuitenkin olivat kivoja. Nyt olon parannuttua myös mahdollisuudet saada rutiinit takaisin kasaan ja tasapaino hallintaan tuntuvat paljon paremmilta. Toivoa sopii.


Huomenna on luvassa paluu mökille ainakin pariksi päiväksi. Olen nyt käynyt läpi ekat kappaleet Divemaster-kirjasta, paperityöt on tehty ja huomenna työharjoitteluni varsinaisesti alkaa. Elämme jänniä aikoja, ystävät hyvät :)


perjantai 24. tammikuuta 2014

Kuvia Aucklandista

(Kirjoitettu lentokentällä 23.1.2014)

Kirjoittelin eilen Aucklandin museosta, mutta onnistuin hukkaamaan tekstini. Nyt lentokentällä nokka kohti Eteläsaarta, ja väsyttää liikaa, jotta jaksaisin yrittää kirjoittaa saman tähän väliin uudestaan. Hostellihuoneeni Nomads Aucklandissa ei selvästi ollut tarkoitettu ainakaan nukkumista varten, viereisen baarin melu oli toissayönä infernaalista ja viime yönäkin häiritsevää (ei onneksi niin pahasti korvatulppien kanssa, mutta ne taas kutittaa mun korvia) ja patja ja tyyny aika onnettomat. Elättelen toivoa päikkäreistä koneessa.

Vähän kuvia Aucklandista, joka tuntui todella pikkukylältä Bangkokin jälkeen, vaikka onkin Helsinkiä isompi :)

Skytower.

Harvoja Aucklandista löytämiäni kirkkoja. Toisessa olisi ollut jumalanpalvelukset indonesiaksi.

Puistoissa on aivan valtavia puita.

...joiden juurakoihin ryömimällä varmaan pääsisi toiseen maailmaan.

Pakollinen tykkikuva. Tykkimies oli pystytetty Etelä-Afrikassa kuolleiden uusiseelantilaisten tykkimiesten kunniaksi.

Älkää kysykö, mä en tiedä.

Aucklandin yliopiston vaakuna.

Ihan sama minne on menossa, aina täytyy kiivetä. Tässä Mt. Victoria.

Näköala Mt. Victorialta Devonportin kaupunginosan yli, lahden takana keskusta.

Selfie @Mt. Victoria.

Merkinantajan talo, nykyinen kirjailijaresidenssi. Mt. Victorialta tarkkailtiin aikoinaan laivojen saapumista Aucklandin satamaan, joka saattoi kestää ensimmäisestä näköhavainnosta vielä kolme päivää. Merkinantaja välitti lipuin viestejä laivoilta satamaan.

Devonportin taloja.


Neule- ja virkkuugraffiteja.

Rosé & tiramisu.

Auckland by night.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Hyvästit Thaimaalle

Mitä siitä kaiken kaikkiaan sanoisi? Bangkok oli ihan ok, muttei todellakaan mikään lempikaupunkini. Jos ja kun palaan Thaimaahan, mieluiten menisin jonnekin rauhallisempaan paikkaan, jossa on vähemmän turisteja kuin Phuketissa, mutta kuitenkin riittävästi sukellusmahiksia, hyvää ruokaa ja hierontaa. Bangkok oli valtava, käsittämätön - ilmajunalla, metrolla, joki- ja kanavaveneellä se oli kuljettavissa, mistä huolimatta olen viime päivinä kävellyt todella paljon. Jos olisi ollut askelmittari, ukko varmasti hurraisi.

Chaopraya-joella.

Olin toivonut tapaavani Juhoa, mutta tämäpä karkasikin viikonlopuksi Pattayalle naisiin (tai siis tapaamaan perhettään). Onneksi Bangkokissa pitkään asunut Aleksi oli kaupungissa, ja suostui oppaaksi näyttämään paikkoja ja pitämään seuraa. Käytiin katsomassa Spike Leen uudelleenfilmatisointi korealaisklassikosta Oldboy, jota en aikanaan käynyt katsomassa, kun se kuuleman mukaan oli niin raaka. Ruumiita tuli tässä uudelleenfilmatisoinnissakin, ei ihan suosikkileffani, mutta katsoihan sen. Thaimaalaiseen tapaan nousimme kunnioittavasti seisomaan, kun kuninkaan hymni soitettiin ennen leffaa.

Aleksi ja sitruuna-minttu-juoma israelilaisessa raflassa (oli muuten tosi hyvää). 

Veikkaan, että mieleen jää lähinnä pieniä hauskoja tai absurdeja yksityiskohtia. Kaikki tuntui samaan aikaan valtavan suurelta tornitalojen katveessa, ja varsin pieneltä katukojujen keskellä. Itsekseni ollessani söin lähinnä rahansäästösyistä pääosin katukeittiöruokaa, joka oli varsin hyvää ja käsitykseni mukaan myös tuoretta. Valmiiksi viipaloitujen hedelmien ostaminen pienessä pussissa kera napostelutikun oli suosikkini - melonipussillisen hinta vaihteli 25-50 sentin väliltä. Nuudelikeitolle tuli hintaa noin euro.

Kyltin mukaan täällä sijaitsi prinssi Adisaranuwongse Sukhasvastin palatsi.

Thaikulttuuriin en tällä reissulla juuri päässyt sisälle - luin kyllä historiasta jonkun verran wikitravelista, mutten jaksanut panostaa museoihin. Aleksin kanssa jutteleminen auttoi ymmärtämään vähän, ja hieman yritin päästä perille myös Bangkok Shutdownin syistä, lähinnä lehtiä lukemalla. Kulttuurihistoriallista kiertelyä tuli tehtyä lähinnä temppeleissä. Ne, kuten itse kaupunkikaan, eivät ole kauhean vanhoja, mutta aika moiset määrät kultaa ja glitteriä niihin on ympätty.


Erilaiset pienet patsaat olivat suosikkejani.

Tämä ei ole patsas.


Wat Arun oli päällytetty posliinilla.

Wat Phon lepäilevä Buddha oli ISO.

...ja sen jalkapohjat oli peitetty helmiäiskoristelulla.



Bangkokista olisi voinut ostaa lähes mitä tahansa, keskusta oli pullollaan toinen toistaan hulppeampia kauppakeskuksia. Ja basaareja. Reppumatkaajien suosimalla Khao San roadilla olisi voinut vaihtaa koko garderoobinsa vauhdilla hippilookkiin.

Chatuchakin viikonloppumarkkinoilla myytiin mitä vaan jumalpatsaista koiranpentuihin. Nämä tiput olivat kai tipahtaneet kanahäkistä, ja olisivat tahtoneet takaisin muun poikueen luo.

Kaiken kaikkiaan pari päivää Bangkokissa oli mulle ihan riittävästi. Tämän välilaskun jälkeen onkin sitten aika lähteä katsomaan, millaista on elämä Uudessa-Seelannissa. Odotan jo innolla.



Näpyjä pinnan alta

Tänään onnistuin vihdoin ostamaan piuhan, jolla ladata kuvia kamerasta iPadille. Asiaa edesauttoi paikallisoppaanani toiminut Aleksi, joka vei mut käymään valtaisaan teknokauppakompleksiin, josta olisi saanut varmasti ihan mitä vaan teknoleluja maa päällään kantaa. Hintaa piuhanpätkälle tuli reilut 25 euroa, ja kyseessä on jopa ihka aito ompputuote. Itse asiassa olin jo kertaalleen onnistunut ostamaan sellaisen muistikortinlukijan, joka olisi mennyt kiinni vanhanmalliseen padiin, muttei suinkaan tähän uuteen miniliittimeen. Ehkä Karo onnistuu myymään sen voitolla eteenpäin jollekulle :P

Mulla on jo jonkin aikaa ollut sukellusreissuilla messissä Jukan vanha Canon G9 vedenalaiskoteloineen. Se on ominaisuuksiltaan varsin riittävä, valkotasapainoa pääsee säätämään yhdestä ohjelmoitavasta napista ja muuten asetukset voi säätää kohdalleen jo pinnalla. Tällä kuvauslaadulla en usko, että uuden kameran hankinta tulee ihan heti eteen, jos pakko ei ole. Vedenalaiskuvaaminen ei ole mitään ällistävää salatiedettä, muttei kyllä ihan hirveän helppoakaan. Asetusten lisäksi komposition kanssa on lievää säätämistä, kun niin oma kuin kuvauskohteenkin asento voi olla miten päin vain, eikä esimerkiksi peruuttaminen ole aina niin helppoa kuin toivoisi. Parhaassa tapauksessa kädessä on myös paksut ja kömpelöt hansikkaat, jos kohta tällä kertaa kuitenkaan ei.

Kokoelma melko klassisia vedenalaisia kuva-aiheita:

Jonkun räpylät, aka "sukeltaja, jonka perässä uin". Tää on Hakkis.

"Kala, joka ui poispäin." Vikkeliä liikkeissään, mokomat.

Korallia. No hei, se pysyy paikoillaan.

Satunnainen hylynosa. Myös nämä pysyvät yleensä hyvin paikoillaan, mutta kokonaisuus ei ehkä ihan hahmotu. Tässä nimenomaisessa on toki myös ehkä hieman kalapuuroa.

Äärimmäisen klassinen olisi myös "suttuinen kuva, aihe epäselvä", mutta se lienee kaikille niin tuttu, ettei sitä tarvitse erikseen jakaa. Kaikeksi onneksi kuvieni joukossa on myös jokunen ihan kohtuullinen otos, joista lisää seuraavassa numerossa :)


lauantai 18. tammikuuta 2014

Ensikosketus Bangkokin protesteihin

Välttäkää mielenosoitusalueita, sanoo Suomen ulkoministeriö. Vähän on kuitenkin vaikeaa se, jos mielenosoitus sattuu ympäröimään sitä juna-asemaa, jossa pitää jäädä pois. Onneksi meininki täällä on kuitenkin varsin iloluontoista pikemminkin kuin mitenkään vihaista - varsinkin päivemmällä tunnelma Sukhumvit-kadulla oli kuin ulkoilmakonsertissa live-esiintyjineen kaikkineen. Missään vaiheessa ei ollut mitenkään uhattu olo. Bangkok Post -lehden mukaan jotain hyökkäyksiä mielenosoittajia vastaan on kuitenkin tehty, ja illalla näin tiesulkua vartioivien tyyppien tarkastavan sisäänkävelijöiden kasseja. Joka puolella on jengiä Bangkok Shutdown -paidoissa, Thaimaan sini-puna-valkoisia nauhoja hiuksissa, kaulassa tai ranteessa, bongasinpa Thai-lippu -korviksetkin yhdellä muuten väriä tunnustamattomalla tytöllä. Myös länkkärit ostavat mielenosoituskrääsää matkamuistoiksi. Osa mielenosoittajista ilmeisesti yöpyy teltoissa vallatuilla alueilla, joilta löytyy myös vessabusseja ja ambulansseja, osa väestä taas kai tulee paikalle nimenomaan pitämään protestia yllä yöllä.

Sukhumvit-kadun blokki.

Mielenosoituskrääsää myydään joka puolella.

Kirjoitan tätä Bodega-hostellin terassibaarissa, pimeässä sohvannurkassa, hostellin kissan tarkan valvovan silmän alla. Ihan just on pakko taapertaa kolme kerrosta ylös dormiin, matkustuspäivä väsyttää armottomasti. Vetkuttelin aamulla Karon kämpillä Chalongissa niin pitkään kuin mahdollista, koska kyseessä oli mahdollisesti viimeinen todella yksityinen hetkeni vähään aikaan - ainakin toistaiseksi tulevaisuudensuunnitelmissa on mahdollisimman halpa majoitus tästä eteenpäin, ja se tarkoittaa hyvin todennäköisesti hostellien dormeja ja jaettuja kylppäreitä. Katsotaan, miten pää kestää - en lähtökohtaisesti ole valtavan small talk -sosiaalinen tai siten myöskään hyvä tutustumaan ihmisiin kovin nopealla aikataululla. Kohtuullisen hyvin tosin myös viihdyn yksikseni, hiljainen suomalainen mussa nostaa tuntemattomien seurassa vahvasti päätään. Täytyy varmaan muuttaa tapojaan sitten, jos alkaa tuntea olonsa liian yksinäiseksi.

Bangkok by night.

Kissa on nostettu pöydälle.




Pikavisiitti Phuket Towniin


Eilen kävin Phuket Townissa, Phuketin saaren hallinnollisessa keskuksessa. Olin lukenut paristakin paikkaa Phuket Townin kiinalais-siirtomaahenkisestä (vaikka Thaimaa ei missään välissä ollutkaan siirtomaa) arkkitehtuurista, jonka taustalla on alueella 1900-luvun vaihteessa kukoistanut tinanlouhintabisnes. Ihan kivoja taloja siellä olikin, iltapäivän aurinko vain pakotti välillä pakenemaan ilmastoituun kahvilaan hengittämään. Onneksi Phuket Townissa oli myös runsaasti pieniä, hyvin viihtyisän oloisia kahviloita, jonka kaltaisiin en muualla saarella missään välissä törmännyt.

Kuvia Phuket Townista:






Tinaparonien huvilat eivät enää näyttäneet olevan ihan parhaassa hapessa.

Phuket Townista löytyi sellainenkin erikoisuus kuin julkinen puisto.

Puisto oli rakennettu kuningatar Sirikitin 72-vuotispäivien kunniaksi vuonna 2004, kertoi tämän lohharin viereinen kyltti.

Wat Putta Mongkon buddhalainen temppeli.

Munkit matkalla korjaustöihin.


Kun suuntasin takaisin kohti Chalongia, iltatori alkoi juuri käynnistyä.

Olin vakaasti aikonut yrittää matkustaa takaisin paikallisbussilla, mutta vaikka löysin bussien lähtöpaikan (se oli kyllä merkitty karttaankin, mutta oli paikan päällä tunnistettavissa vain siitä, että tien varressa oli useampi bussi), Chalongiin menevässä ei ollut kuskia tai yhtään matkustajaa parillakaan tsekkauksella. Niinpä päädyin jälleen mopotaksiin - pakko myöntää, että olen alkanut salaa pitää niistä (älkää kertoko Jukalle, joka alunperinkin erikseen kielsi käyttämästä mopotaksia).

Chalongista löytyivät yllättäen majakka ja perävaunu eli yhteisen Similan-safarimme jälkeen enduro-prätkillä ympäri maaseutua ajelleet Ari ja Pasi. Viimeinen ilta Chalongissa sujui sittemmin puheliaassa seurassa varsin leppoisasti. Sukellusliikekadun (jonka nimi ei mulle koskaan selvinnyt) varrella olleissa pienissä tyttöbaareissa pidettiin mekkalaa, mutta takapihalla Officessa sai istua ihan rauhassa, mitä nyt telkkarissa pyörineen Oz-elokuvan käänteet välillä häiritsivät keskustelua.

Sominta Chalongissa: koiranpennut.