sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Linnankosken voimala, Vuoksi

Lokakuu on jo pitkällä, mutta mieli paloi viime viikonlopun onnistuneen RD-kurssin jäljiltä vielä veteen. Täksi viikonlopuksi tultiin mummolaan Imatralle, ja etukäteen selviteltiin mahdollisia sukelluskohteita täälläpäin. Mummo oli jo taannoin maininnut, että oli nähnyt Vuoksen rannalla sukeltajia, ja näiltä kyselemällä selvittänyt, että veden alla oli nähtävillä vanhan voimalan jäänteet. Tätä asiaa piti sitten selvittää. Imatran urheilusukeltajien sivuilta löytyi perusinfoa, ja soitto ystävilliselle seura-aktiiville vielä varmisti, että kohde on varsin helppo eikä virtausten pitäisi olla kovinkaan pahoja.

Ajamalla Tainionkoskentieltä uimahallin risteyksestä karjalaistalo-ulkomuseolle päin ja sitten vielä pätkän pyörätietä ("saa sinne ajaa, se on sovittu", sanoi US:n kaveri) löytyikin Vuoksen rannalta pieni laituri. Veden alta löytyi ainakin tällä hetkellä ohjausnaru, joka vei laiturilta voimalaitoksen jäänteille. Kohde oli siis helposti saavutettavissa ja löydettävissä.

Pieni laituri Vuoksessa. Kuva on otettu pyörätien penkalta, ulkomuseoalue sijaitsee vasemmalla näkyvässä niemessä. (Kuvat: R. Valkama 2012)

Settien kokoamista. Huipputyylikäs roosa nauha -pipo oli mummolta lainassa.

 Kohti Vuoksea ja sen yli! Eiku...

Sukelluskohteena olivat siis Linnankosken vanhan voimalaitoksen jäänteet. Voimalaitos oli rakennettu aivan 1800-luvun lopussa, ja se oli jäänyt veden alle 1929, kun Imatrankosken uusi pato otettiin käyttöön. Nyt jäljellä on vielä vanhan padon kivi- ja puurakenteita sekä turbiiniaukkoja. Virtausta oli hieman, onhan Vuoksi kuitenkin joki, ja rakenteet ohjailivat sitä niin, että enimmäkseen ei kyennyt ennakoimaan, mihin suuntaan se veisi. Mitenkään paha virtaus ei kuitenkaan ollut. Koko rakennelma oli isompi kuin oli odottanut, ja ilman kompassia siellä olisi ollut hankala suunnistaa. Onneksi Jukalla oli kompassi - itse oli reippaana tyttönä jättänyt paitsi sen, myös sukellustietokoneeni kotiin. Nyt kun oltiin näin matalassa kohteessa (maksimisyvyys voimalarakenteiden lähellä olisi kai ollut 8 m, me emme käyneet 7 metriä syvemmällä) ja lähellä rantaa, päätettiin sukellus tehdä näistä puutteista huolimatta.

Rakenteet olivat vaihtelevassa kunnossa, minnekään puuosien alle en kyllä itse menisi. Nähtävää oli kuitenkin paljon, ja paikka hieno varsinkin, kun se suojaisena kohtana houkutteli kaloja: pikkukalaparven lisäksi näimme ison hauen ja vielä isomman mateen, sekä kolme rapua. Pinnalla kupliamme oli kuulemma tarkkaillut useampikin koskelo, mutta eivät sentään sukeltaneet meitä pyydystämään. Kaiken kaikkiaan tämä kohde oli siis hyvinkin näkemisen arvoinen, ja voimalaa voisi hyvinkin tulla katsomaan toisenkin kerran. Varsinkin, kun mummola vastaa hyvinkin palveluiltaan liveaboard-alusta sukelluslomalla: syödään, sukelletaan, syödään, nukutaan päiväunia... Ja kaiken päälle pääsi saunaan ja mummo vielä parsi rikkinäiset villasukkani. Kyllä kelpaa :)

Sukelluksen jälkeen vaari tuli auttamaan kamojen kanssa.

Lisätietoja Linnankosken vanhasta voimalaitoksesta:
VirtuaaliVuoksi
Kristiina Korjonen-Kuusipuro: Voimaa Vuoksesta. Tekniikan waiheita 3/07 (pdf)
Jussi S:n videokuvaa sukellukselta Linnankoskella

Rescue Diver -kurssi

Näin lokakuun iloksi suoritettiin PADIn Rescue Diver -kurssia vähän isommalla porukalla. Ensin oli hätäensiapukoulutusta, sitten teoriakirjan läpikäynti ja kokeet parina eri iltana. Viime viikonloppuna vietettiin sitten ensin lauantai Veikkolassa altaalla ja sunnuntai Vessön kuopalla Porvoossa pelastusharjoituksia tehden. Ensin kertailtiin jo peruskurssilla tuttuja perustaitoja, väsyneen sukeltajan hinaamista ja parin vara-annostimesta hengittämistä. Hinaaminen toisen varusteita riisuen ja elvytyspuhalluksia antaen olikin jo huomattavasti vaikeampaa, ja toisen punkeaminen altaan reunalle yksin uhrin koosta riipuen jo lähes mahdottoman rajoilla. Tilanteen arviointi ja skenaarioharjoitukset tuottivat puolestaan kohtuullisessa määrin päänvaivaa, varsinkin, kun päädyimme Villen kanssa "hätään" oikeasti varsin kaukana rannasta. Reippaasti muut jaksoivat sinne sentään uida, "Ville tarvitsee äkkiä pizzaa!" -huutojen kannustamina: avovesissä harjoitellessa oikeat avunhuudot olisivat voineet aiheuttaa ikäviä väärinkäsityksiä  mahdollisten ohikulkijoiden kannalta. Sen verran fyysistä oli puuhastelu, että kylmä ei juuri päässyt tulemaan, vaikka vesi oli rapsakat 11 astetta.

Elvytysharjoituksia villekalle-torsolla. Huomaa Padin suosittelemat siniset kumihanskat (kuva: J. Sahramaa 2012)

 Vessö Looks. (kuva: J. Sahramaa)

 Kyllä sukellus on huippucool harrastus. Tästä kuvasta myös käy ilmi, että 905 sen olla pitää - mulle mahtui lopulta s-kokoinen husky-malli. (Kuva: J. Seppänen)

Väliaikahupia: Jukka ottaa kuvaa Mr. Octoberista (kuva: J. Pajarinen)

Kurssi oli opettavainen ja auttoi varmasti vähän lisäämään luottamusta paitsi itseen, myös sukelluskaverihin. Viime kädessä on kuitienkin hyvin vaikea arvioida, mitä sitä oikeassa hätätilanteessa oikein osaisi tehdä. Se nyt ainakin tuli opittua, että toisten kamoihin on hyvä vähän perehtyä etukäteen, ihan vaan siltä varalta, että jokin sattuisi menemään vikaan: jos ei ole mitään hajua, miten esimerkiksi toisen tasapainoliivi riisutaan, sitä on hyvin vaikea kiireessä ja pienessä paniikissa opetella. Kurssin parasta antia lienikin se, että ylipäänsä tulee mietittyä sitä, miten toimia silloin, kun kaikki ei menekään niin kuin on suunniteltu. Ja sisältyihän siihen myös runsaasti huonoa huumoria, rasvaista pikaruokaa harjoitusten jälkeen ja muutama deko-siiderikin taidettiin nauttia. Vaikka aihe oli vakava, kurssin käyminen kaveriporukalla oli silti varsin mukavaa viikonloppupuuhaa.

maanantai 6. elokuuta 2012

Pukuangstia, affenia ja matkasuunnitelmia

Viimeisen kuukauden tärkein sukeltamiseen liittyvä tunne on ollut kuivapukuvaiheilu. Vanhahan vuotaa edelleen, eikä muutenkaan ole tarkkaan ottaen ihan mun kokoa. Sain kuukausi sitten pyöreitä vuosia täyttäessäni lahjaksi uuden kuivapuvun -  se vain pitäisi valita ja hankkia itse. Sittemmin olen sovittanut Dive Riten 905 exp -puvusta S- (liian tiukka pyllystä) ja M-kokoja (liian iso, liian isot kengät) ja Ursuitin Heavy Light Cordura FZ ladysta M-kokoa (istuu erinomaisesti, liian pienet kengät, aika kallis). Ja Scuba Pron Fusion -pukua, mutta se mulla on vaan vuokralla ensi viikoksi, kun ollaan lähdössä Ruotsiin. Sieltä paluun jälkeen pääsen ehkä sovittamaan 905:sen S-koosta husky-mallia, ja se ehkä ratkaisee mun kaikki ongelmat, jos istuu pyllystä. Jos ei, en tosiaankaan tiedä, mitä ihmettä sitten teen. Kun varuste maksaa melkein tai yli tonnin, ei kauheasti tekisi mieli ostaa sellaista, joka ei ole oikeasti hyvä.

En ole sukeltanut Hilloisen jälkeen, on ollut niin paljon muuta tekemistä. Torstaina käytiin Tiilijärvellä Hollolassa vähän tunnustelemassa uusia varusteita - Fusion on niin pinkeästi aluskamoja vasten, ettei sen kanssa taida tarvita ollenkaan niin paljon painoja kuin mun vanhan puvun kanssa tarvitsi. Tasapainoilu vaati pikkuisen harjoittelua, muuten oli tosi leppoisa dyykki: hissukseen livuttiin eteenpäin ja ihmeteltiin ahvenia, joita oli vaikka kuinka. 45 minuutin sukelluksen jälkeen Jukka teetti Virpillä ja Mussulla vielä navigointitehtäviä, ja mä jäin vielä rantaveteen lillumaan affenia katsellen. Ei niitä tuntunut pelottavan yhtään mikään.

Huomenna pitäisi vielä aamusta mennä töihin, mutta sitten käännetään nokka kohti Ruotsia. Suuntana on Väderöarna aivan Norjan ja Ruotsin rajan lähellä, ja siellä sukelluskeskus Dyk-Leif. Puljun kotisivuilla luvataan paljon, toivottavasti siellä tosiaan on jotain siistiä nähtävää. Ja muutenkin kivaa, kun on kesän viimeinen lomaviikko. Mielenkiinnolla odotamme :)

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Hilloisen louhos

Loppu kenttätyökurssiraportointi saa nyt hetken odottaa, kun olen ihan hiukkasen innoissani Hilloisen louhoksesta. Viime viikonloppuna yhdistyivät kaksi rakasta harrastusta, kun lauantai kului Turun keskiaikamarkkinoilla ja sunnuntaina sukellettiin. Meinasi tosin käydä kehnosti, kun kehitin lauantaipäivän aikana infernaalisen päänsäryn, ja olin pilleriä toisen perään napsittuani jo luopumassa aikeestani sukeltaa. Vaan kun pääsimme Taivassaloon ja näin vanhan graniittilouhoksen kristallinkirkkaan veden, en yksinkertaisesti kyennyt jättämään tilaisuutta väliin.

Hilloisen louhos. (Kuvalähde: Tuomaspi / geocaching.com)

Vedellä täyttynyt louhos on vähän niin kuin luonnollinen avovesi, mutta aika paljon helpompi kohde: vesi on tosi kirkasta, ei ole aaltoja, ja alue on sen verran pieni, että eksyminen on aika teoreettinen vaihtoehto. Autonkin sai melkein veteenmenopaikan äärelle, eli kamoja ei joutunut roudaamaan kuin pari hassua metriä. Silti veden alla oli nähtävää: louhosmaisema oli yhtä jylhää niin pinnan alla kuin päälläkin, pohjassa kasvoi jonkin verran vesikasveja ja jostain lampeen oli ilmaantunut myös ahvenia. Yksi valtaisan suuri kyrmyniska asui matalikossa muumioituneiden pikkumäntyjen seassa, pari pienempää taas ui todella lähelle ihmettelemään meitä, kun leijuimme lohkareen reunalla paikoillamme. Lammikosta löytyi myös geokätkö (eka, jonka löysin itse!), ja vähän muutakin sukeltajien jättämää roinaa kuten jonkun sukellustapahtuman rastipaikkoja. Eikä nyt 55 min sukelluksella ehditty tutkia kuin lätäkön toinen puoli, ja eli vähintäänkin toisen kerran voisi Taivassalossa joskus käydä.

Fun Diven sivuilla mm. perillepääsyohjeet ja vedenalainen kartta Hilloisen alueesta. Louhoksella on myös yritetty ennätysten kirjaan sukeltajamäärissä.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Kenttätyökurssi Tvärminnessa, osa 3: piirrustelua

Hangon seikkailuista on jo hetki ja kotona on ollut muuta mietittävää. Nyt ehkä kuitenkin ehtisi vähän näpytellä ylös lisää siitä, mitä tuli opittua.

Mittaamisen jäljeen harjoiteltiin piirtämistä, ja siinä riittäisikin sitten harjoiteltavaa. En ole koskaan pinnallakaan ollut parhaimmillani kynä kädessä, ja vedessä hommaan liittyy vielä erinäisiä lisävastuksia.

Jos lyijykynästä päästää vedessä irti, se kelluu. (Kuva: S. Wessman 2012)

Piirrustusalusta, millimetripaperi ja mittanauha olivat jo mittaustehtävistä tuttuja, mutta nyt otettiin vielä lisäavuksi taittomittoja ja tuumastukkeja. Ajatus oli virittää rullamitta kahden tunnetun mittapisteen välille, ja muodostaa tuumastukkien avulla näppäriä neliömetrin ruutuja ylhäältä katsellen piirrettäviksi. Yhden mitan avulla olisi vielä voinut ottaa tarkempia tietoja siitä, millä etäisyydellä mikäkin asia toisistaan sijaitsi, mutta sen osuuden tunnustan jättäneeni lähes kokonaan väliin.

Tuumastukin asettelua, etualalla peruslinjana toiminut rullamitta. (Kuva: S. Wessman 2012)

Piirtäminen ei ollut helppoa. Suhteessa siihen, että maalla piirtäisi kaivausaluetta ruudun reunalla seisten, josta siis en työtehtävänä erityisemmin pidä:
- korkeuserot olivat paikoin aika suuret, sillä hylkyä ei suinkaan ole kaivettu tasoon, vaan siinä on esimerkiksi pystyssä olevia puuosia
- mitat voivat melko helposti kellahtaa pois paikoiltaan
- piirtäjä ajelehtii melko helposti pois paikaltaan, jos on yhtään virtausta tai vaikeuksia pitää tasapaino
- paksut hanskat kädessä on tavallistakin vaikeampi piirtää
jne seli seli. Oikeasti en ole hyvä piirtäjä hyvissäkään olosuhteissa. Jotain räpellyksiä silti saimme aikaiseksi.

Ylhäällä mittakaavaan 1:10 piirrettyjä ruutuja, alla oikeanpuoleinen on pienennetty käytännöllisempään mittakaavaan 1:20. Mustat suhrut kertovat, ettei veden alla oikein voi kumittaa. (Loput kuvat: J. Sahramaa 2012)

Useampi vierekkäinen ruutu on puhtaaksipiirretty pinnalla ja liitetty toisiinsa tunnettujen koordinaattipisteiden avulla. Piirtäjien tyylit poikkesivat toisistaan, mutta joidenkin puuosien liittyminen toisiinsa oli oikeasti hahmotettavissa.

Näitä piirroksia tehtiin tällä kertaa ihan vain harjoituksen vuoksi, niitä ei ollut tarkoitus käyttää mihinkään erityisiin tutkimuksellisiin tarkoituksiin. Sen sijaan mahdollisesti ihan oikeaan käyttöön (lue: arkistoon) oli menossa erään rantaan ajautuneen hylyn rakenneosan 1:1 piirros, jonka tekemistä myös opettelimme. Homman idis oli, että piirrettävä kohde oli pleksipöydän alla, ja piirrosta tehtiin isolle muovikalvonpalalle erivärisillä kalvotusseilla. Sopiva piirrettävä linja löytyi laserkynän avulla.

John demonstroi tässä lavastetussa kuvassa 1:1 dokumentaatiota laserkynän avulla.

Lähikuva: punainen piste näkyi sekä kalvon pinnassa että alhaalla piirrettävässä esineessä. Eri asiat piirrettiin eri väreillä.

Kaiken kaikkiaan en yhtään ihmettele, että teknologian kehittyessä hidasta ja taitoa vaativaa piirtämistä pyritään enenevissä määrin välttelemään. Valokuvaaja Erik ja John kuvasivat hylyn melkein joka kohdasta ja saivat aikaiseksi melko vakuuttavan kuvamosaiikin. Syvemmällä olevia kohteita on myös piirretty robottikameran kuvasta. Silti uskon edelleen, että piirtämisellä on veden allakin paikkansa, muutenkin kuin nopeiden luonnosten kohdalla: se kun tarjoaa dokumentoinnin lisäksi samanaikaisen mahdollisuuden myös tulkintaan. Valokuvasta on paha jälkikäteen käydä tarkistelemaan, mitä materiaalia joku kohta esimerkiksi olikaan. Piirtäminen tarjoaa mahdollisuuden korostaa niitä asioita, jotka tulkitsija kokee merkittäviksi, ja jättää joitakin mitättömämpiä yksityiskohtia vähemmälle huomiolle.

Suunnittelimme Karon kanssa, että yrittäisimme harjoituksen vuoksi dokumentoida piirtämällä veneitä, jotka eivät vielä ole kokonaan veden alla. Samalla tulisivat kenties termit ja rakentamisen tavatkin tutummiksi.
 Pitäisi vaan saada aikaiseksi aloittaa.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Kenttätyökurssi Tvärminnessa, osa 2: mittaa vähän lisää

Viime viikon loppupäivät jatkoimme mittauksen parissa. Joskär I -hylkyyn oli kiinnitetty uusia keltaisia mittalappuja, alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan lehmien ja lampaiden korvamerkkejä. Naulat oli lyöty kiinni hylyn laidoille, ja niiden välit piti sitten mitata. Tätä suoritettiin sitten antaumuksella useamman sukelluksen ajan välineenä rullamitta, kirjoituslevy ja kerran myös vasara, kun yksi nauloista oli alkanut heilua.

Vasemmalla Joskär-saari aurinkoisena päivänä (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Olosuhteet olivat hieman meitä vastaan: ensimmäisillä mittauskerroilla, kun kaikki oli muutenkin uutta ja hankalaa, oli myös niin huono näkyvyys, että hädin tuskin löysimme tiemme mittapisteeltä toiselle. Lauantaiksi vesi oli kirkastunut, koska oli niin kova virtaus, että se vei kaiken siltin välittömästi pois - toisaalta oli myös täysin mahdotonta pysyä hetkeäkään paikoillaan pitämättä jostain kiinni. Siihen mennessä olimme todenneet, että kaksistaan työskennellessä tuntuisi fiksulta kiinnittää mitta yhdessä, liikkua toiselle mittapisteelle niin, että toinen mittaa ja odottaa toisen tarkistavan nauhan suoruuden, ja kirjaa sitten tuloksen. Pitkillä matkoilla ja virtauksessa mitta oli mahdoton saada pysymään täysin suorana, ja mitä pidempi mittaus, sitä epäluotettavampi se on.

No miksi näiden satunnaisehkosti lätkittyjen pisteiden välejä sitten mittaillaan? Kiintopisteiden avulla on mahdollista saada tietoa hylyn eri osien sijainnista suhteessa toisiinsa. Suhteessa mitattuihin linjoihin voidaan myös piirtää hylyn eri kohtia mittakaavassa, ja sittemmin yhdistää nämä piirrokset toisiinsa. Mutta se onkin jo toinen tarina.



Tässä mittausmuistiinpanojamme kahdelta ensimmäiseltä sukelluskerralta. Marginaaleista löytyy valittuja kommentteja hetkiltä, jolloin pisteet eivät ole löytyneet.

Jokainen linja pyrittiin mittaamaan molemmista suunnista, ja jos heittoa tuli yli kaksi senttiä, tehtiin vielä yksi tarkistusmittaus. Kun riittävästi mittausdataa oli kerätty, oli pisteitä mahdollista piirtää mittakaavassa millimetripaperille ja hahmottaa siten niiden sijaintia suhteessa toisiinsa. Käsin tehden kolmiomittauksen apuna käytettiin harppia ja jokseenkin nerokasta mittakaavaviivotinta. Kaksi peruspistettä lyötiin alas, ja niistä käsin etsin mitatun etäisyyden pituiseksi säädetyn harpin kaarilta leikkauskohtia. Riemu oli suuri, kun ne vihdoin saatiin osumaan kohdalleen niin, että osuivat myös samaan mittakaavaan piirretyn hylkykuvan sisäpuolelle.


Kolmiomittauksen apuvälineet: harppi, mittakaavaviivotin ja millimetripaperi.


Nykyään pistedata liitetään toisiinsa yleensä koneella, ja meilläkin oli käytössä myös ohjelma, joka otti huomioon myös syvyysdatan ja kykeni laskemaan uudelleen ja uudelleen mittojen todennäköisiä suhteita toisiinsa. Harjoittelu harpin kanssa oli kuitenkin tosi hyvä ihan vain siitä ilosta, että sitä kautta hahmotti paljon paremmin, mistä oikeastaan on kyse. Ja kykeni aika hyvin myös matkan varrella hahmottamaan, mitkä mitat täytyy vielä ottaa järkevien tulosten saavuttamiseksi.



Mittaaminen oli aluksi hankalaa, mutta hahmottui yhä paremmin useamman kerran myötä. Kun maanantaina oli aika siirtyä piirtämään, olisin oikeastaan vain halunnut mitata lisää paremman tarkkuuden saavuttamiseksi, kun homma vihdoin oli alkanut sujua.

Tutkimusaluksemme Tvärminnen laiturissa.

Osa kurssilaisista lähti kotiin jo ensimmäisen viikon jälkeen, ja tutkimusaluksemme kannelle tuli vähän lisää tilaa. Jostain syystä sukellukseen varatut iltapäivät ovat kuitenkin poikkeuksetta venyneet yli päivällisajan alun, kun maihin päästyä on vielä täytynyt laittaa kamoja kuivumaan ja täyttää pulloja. Onneksi ruokaa on joka päivä kuitenkin saanut. Kertaalleen ajeltiin Hankoon pizzalle.



Hankolainen jälkiruokapizza: lämpimiä tölkkihedelmiä ja vaniljajäätelöä.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Kenttätyökurssi Tvärminnessa, osa 1: mittaa suoraan

Ollaan Tvärminnessa, yliopiston eläintieteellisellä asemalla, Hangon kesäyliopiston meriarkeologian kenttätyökurssilla. Etukäteistiedotus oli lähes olematonta ja järjestelyissä on ollut lievää sähläystä paikan päälläkin, mutta opetushenkilökunta on pätevää, muutkin ihmiset mukavia, ja opettavaisia kokemuksia on syntynyt melkein enemmän kuin tarpeeksi. Mä olen aikanani suorittanut maa-arkeologian kenttätyökurssit ja päässyt silloin niin mittaamaan kuin piirtämään mittakaavassakin, enkä ole koskaan ollut siinä mikään varsinaien luonnonlahjakkuus. Nyt lisättiin sitten vaikeusastetta merkittävästi tuomalla hommaan muuttujiksi näkyvyyden vaihtelu, veden virtaukset, välineiden kiinnittäminen itseen niiden hukkaamisen estämiseksi, sukeltajan liikkuminen vaihtelevan hallitusti kaikkiin suuntiin, ja tietysti se, ettei työparille voi veden alla puhua.

Ensimmäiset päivät sisälsivät tutustumissukellukset Joskär I ja Joskär II -hylyille: molemmat sijaitsevat kätevästi parin sadan metrin päässä Tvärminnen rannasta. Kolmantena päivänä aloitettiin mittaus ja piirtäminen Joskär II:lla, joka oli kätevästi pienempi ja paremmin koossa kuin kurssin varsinainen tutkimuskohde Joskär I. Kyseessä on n. 15 m pitkä jonkinlaisen saaristoveneen (kuutti?) hylky, joka sijaitsee hiekkapohjassa väärin päin. Tiesimme, että on syytä sopia jo pinnalla se, mitä ollaan tekemässä, ja jottei pinnan alla tule turhaa sähläystä. Ja niin luulin meidän tehneen, mutta eipä ihan:

Karon havainnekuva siitä, mikä mittauksessamme meni pieleen.

Summittaisten mittausten ja pinnan alla tehtyjen luonnospiirrosten avulla syntyi opettajamme Marcuksen arvion mukaan "ihan hyvä kenttäluonnos" siitä, mitä hylyllä suunnilleen on. Yksityiskohtiakin tuli mukaan, mutta minkään niistä sijaintia ei mitattu suhteessa mihinkään muuhun, joten niiden piirtäminen mittakaavaan perustui muistikuviin ja arvauksiin. Keulassa asui pieni siiraeliö, siitä olimme molemmat jälkikäteen varmoja.

Keskiviikkona 30.5. oli toistaiseksi viimeinen sukellus, jonka tein puolikuivapuvullani: kahden paikkauskerran jälkeen haarasauma vuotaa jostain edelleen. Onneksi oli varakuivis mukana. Vihasin aluksi sen kiinteää huppua täydestä sydämestäni, mutta nyt olen jo oppinut vetämään sen riittävän talkkimäärän avulla pääni yli ilman, että korvat lähtevät irti. Ja oppinut tulemaan puvusta myös pois. Letin järkevä sijoittaminen hupun sisään on vähän vielä työn alla.

Alku

Uuden blogin perustamisessa ehdottomasti vaikeinta on keksiä sille nimi. Enkä nyt tarkoita tuota yläotsikkoa, joka voi olla miten pitkä ja mielekäs vain, vaan sitä yhtä sanaa: mitäshelvettiänytkeksis.blogspot.com.Kun sen sain aikaiseksi, on mahdollista aloittaa kirjoittaminen, ja kaiken tilpehöörin, kuvat sun muut, voi lisätä sitten myöhemmin.

Uppeluksissa. Tarkoitus olisi kirjoittaa sukeltamisesta, merihistoriasta, meriarkeologiasta, aiheesta ja varmaan sen vierestäkin. En ole sukeltanut kovin kauaa, joten kaikki on vielä aika uutta. Merihistoria ja -arkeologia ovat kiinnostaneet pidempään, mutta aiemmista opinnoista on useampi vuosi aikaa enkä sen jälkeen ole tehnyt aiheen suhteen juuri mitään. Yleensä erilaisilla blogeilla on tapana päivittyä vähän vaihtelevaa tahtia, niin käynee tällekin. Mutta onpahan ainakin paikka taas, minne tekstejään näpytellä, jos inspiraatiota on.

 Punaisessa meressä, tammikuu 2011 (Kuva: H. Hakkarainen)