Tarinoita mereltä ja kaupungista

Nämä tarinat olen kuullut (tai lukenut) ja nähnyt Wellingtonin suurissa museoissa Te Papassa ja Museum of Wellington City and Seassa, sekä ympäri kaupunkia kulkiessa.

Tämän pungan eli ankkurikiven toi mukanaan suuri seikkailija ja tutkimusmatkailija Kupe, joka ensimmäisenä löysi Aoteroan eli Uuden Seelannin. Palattuaan kotiinsa Hawaikiin Kupe antoi kansalleen ohjeet, miten löytää uusi maa. Ankkurikiven lahjoitti Te Papan edeltäjälle Ngati Toa iwi (heimo) vuonna 1907.

Tämän ankkurin jätti jälkeensä ranskalainen alus St Jean Baptiste, joka joutui katkaisemaan ankkuriköydet yrittäessään suojautua myrskyltä 28.12.1769 Doubtless Bayssa. Kyseessä on luultavimmin ensimmäinen eurooppalaisperäinen esine Uudessa Seelannissa. Ankkuri sukellettiin ylös 1974. 

Australialaissyntyinen Betty Guard oli mitä ilmeisimmin ensimmäinen valkoinen nainen Marlborough'ssa ja koko Eteläsaarella - hän ja miehensä Jacky (entinen rangaistusvanki Australiasta, sittemmin valaanpyytäjä) asettuivat Kakapo Bayhin (pikkuisen nykyisestä Pictonista itään) vuonna 1836. Betty synnytti 9 lasta aikakaudella, jota leimasivat jatkuvat kahakat: eurooppalaiset valaanpyytäjät keskenään, eri maoriheimot keskenään, maorit vastaan pakehat (eurooppalaiset). Betty kuoli 55-vuotiaana vuonna 1870, elettyään pidempään kuin neljä lapsistaan.

Vanha St. Paul -kirkko valmistui Thorndonin kaupunginosaan vuonna 1866, korvaten samannimisen pienen puukappelin. St. Paul rakennettiin muodikkaasti uusgoottilaiseksi katedraaliksi, mutta kivimateriaalien kalleuden ja maanjäristysvaaran vuoksi se rakennettiin kokonaan puusta. Vanha St. Paul lakkasi olemasta seurakuntakirkko 1960-luvulla, kun uusi St. Paul -katedraali valmistui (mielikuvituksellisia nämä nimivalinnat). Rakennus kuitenkin suojeltiin ja on edelleen suosittu vierailukohde ja hääkirkko.

1800-luvun puolivälin hulluina vuosina kirkko taisteli wellingtonilaisten sieluista The Thistle Inn -pubin kanssa. Kyseessä ei tosin ollut tämä rakennus, vaan sen edeltäjä, joka paloi myöskin vuonna 1866. Vuoteen 1855 asti pubi oli myös aivan rannan tuntumassa, mutta sittemmin kova maanjäristys ja satamarakentaminen ovat siirtäneet rantaviivan parisataa metriä kauemmaksi. Perimätiedon mukaan pelätty maoripäällikkö Te Rauparaha parkkeerasi välillä wakansa (kanoottinsa) suoraan Thistle Innin edustalle, ja marssi sisään juomaan pari paukkua kenenkään uskaltamatta häntä häiritä.

Pelorus Jack oli neljämetrinen rissondelfiini, joka tuli kuuluisaksi ryhdyttyään saattamaan laivoja Cookinsalmessa vuonna 1888. Pelorus Jack ui laivan edessä ja leikki keula-aallossa, eikä yksikään sen saattamista laivoista joutunut salmessa onnettomuuteen. Jackia yritettiin ampua useamman kerran, minkä seurauksena siitä tuli ensimmäinen lailla suojeltu delfiini vuonna 1904. Pelorus Jack saattoi laivoja huhtikuuhun 1912 asti, minkä jälkeen sitä ei enää nähty. Maorit tunnistivat Pelorus Jackin taniwha (vedenhenki) Tuhirangiksi, joka oli aikanaan saattanut Kupenkin Aoteroaan.

Alice Jacobs aloitti työskentelyn hyttiemäntänä Union Steam Boat Companylle vuonna 1901. Hänen tehtäviinsä Pohjois- ja Eteläsaarten välisillä lautoilla kuului ennen kaikkea asiakkaista huolehtiminen, teen tarjoilu, siistiminen ja lasten viihdyttäminen kävelyretkillä kannella. 12. helmikuuta 1909 Alice ja 74 muuta ihmistä kuolivat The Penguin -aluksen haaksirikossa Cookinsalmessa. Joku oli ampunut Pelorus Jackia Penguinilta vuonna 1904, ja suullisen perimätiedon mukaan delfiini ei koskaan sen jälkeen saattanut kyseistä alusta.

Mrs. Chippy oli puuseppä Harry McNeishin kollikissa, joka seurasi isäntäänsä Sir Ernest Shackletonin Antarktiksen-ekskursiolle 1914-1916. Lokakuussa 1915 tutkimusalus Endurance juuttui jäihin. Shackleton ja muutama muu onnistuivat hakemaan apua pienellä avoveneellä, ja lopulta koko miehistö pelastettiin - mutta Mrs. Chippy -parka kuoli jäätikölle ennen avun saapumista.

Pamir (tässä pienoismallina) oli vuonna 1905 Saksassa rakennettu nelimastoinen parkki, jonka omisti 1930-luvulla ahvenanmaalainen laivanvarustaja Gustaf Eriksson. Alus purjehti monta kertaa Cape Hornin ympäri kuljettaen nitraattia Chilestä ja viljaa Australiasta. 29. heinäkuuta 1941 alus saapui Wellingtonin satamaan, ja viisi päivää myöhemmin Uuden Seelannin hallitus otti suomalaisaluksen hallintaansa, olihan Suomi II maailmansodassa "vihollisen valtaamaa aluetta". Pamir on ainoa Uuden-Seelannin koskaan valtaama alus. Pamir purjehti Uuden-Seelannin lipun alla vuoteen 1948, ja palautettiin omistajilleen vasta alkuvuodesta 1949. Alus toimi myöhemmin Saksan laivaston harjoitusaluksena ja upposi hurrikaanissa Pohjois-Atlantilla 1957 vieden mukanaan 80 miehistön jäsentä. Pamirilla on useita muistomerkkejä ympäri Wellingtonia, joka oli sen kotisatama 1941-48.

Aika monta haaksirikkoa näihin mahtui, mutta sellaista se merenkäynti valitettavasti usein on. Toivoa sopii, että huominen lauttamatka takaisin Pictoniin sujuu rauhallisissa merkeissä. Jos olisi kiva sää kannella, voisi ehkä nähdä delfiinejäkin :)