Ihmisen ajattelu muuttuu, kun se sukeltaa hylyillä. Tänään kiipesin Bluebridgen autokannelta ylös kannelle, ja mietin, millaista tässä aluksessa olisi sukeltaa, jos se olisi hylky. Kapeita käytäviä, huonosti uloskäyntejä, teräsovia, jotka voisivat aueta ja sulkeutua. Kansirakenteita, joiden avulla päätellä huonommassakin näkyvyydessä, missä kohtaa alusta on. Iso pehmonalle komentosillan ikkunassa - inhimillinen elementti, josta uppoamisen jälkeen tulisi surullinen mutta jännittävä yksityiskohta sukeltajien ihmeteltäväksi. Täytyy tosin toivoa, etteivät Cookinsalmen arvaamattomat kelit vaadi enempää uhreja: edellinen uponnut matkustajalautta oli TEV Wahine vuonna 1968, joka upposi myrskyssä aivan Wellingtonin lähelle.
Cookinsalmen ylitys kestää nykyään noin kolme ja puoli tuntia, mikä on varsin inhimillinen aika. Katherine Mansfielsdin novellissa "The Voyage" vuodelta 1921 matkustetaan yli yön. Mä aloitin matkan keulakannella, mutta siellä tuli nopeasti liian kylmä, ja siirryin ensin perään ja sitten sisälle lueskelemaan kirjaa. Eteläsaarella on ollut myrskyisää, ja myräkkää on odoteltu tänne Pohjoissaaren puolelle sekä eilen että tänään. Toistaiseksi on ollut vain vilpoisaa ja satanut vettä, mutta varsinaista myrskyä ei ole näkynyt. Olen kuitenkin tyytyväinen, että onnistuin tänään ostamaan ulkoiluhousut ja uudet tennarit jo varsin hyvin palvelleiden, vajaa vuosi sitten Makedoniasta ostettujen tossujen tilalle. Otin Pictonista mukaani vain sandaalit, joten vähän meinasi varpaita palella tänään.
Asun Wellingtonissa ylhäällä Te Ahumainga -kukkulalla Louisen ja Brianin luona. Tapasimme aikanaan Canberrassa (ehkä 2002?), jossa Louise oli armaan tätini työkaveri. Sittemmin L&B ovat muuttaneet takaisin Uuteen-Seelantiin, ja tytöt Allegra ja Ursula ovat nyt 8 ja 6 vuotta vanhoja, täysin ujostelemattomia energiapakkauksia. Kivan talon takapihalla on pengerretty puutarha, jossa elelee tomaattien, kurkkujen sun muiden lisäksi myös neljä tukevaa kanaa, ja perheeseen kuuluu myös kissa Gatito. L&B ovat majoittaneet wwoofereita nyt reilun vuoden ajan kellarin yhteydessä sijaitsevassa mukavassa makuuhuoneessa, jonka mä nyt sain käyttööni. Ihan en tiedä, olenko wwooferi vai vieras, mutta on joka tapauksessa mukavaa saada asustella täällä Wellingtonin vierailuni ajan. Isäntäväki on mukavaa, mutta tyystin koukussa Hay Dayhin, jonka parissa ainakin nämä sateiset illat ovat kuluneet. Täytyy katsoa, josko itse suoriutuisin vaikka leffaan joku ilta, kun täällä isossa kaupungissa sellainenkin mahdollisuus on :)
Vanha rouva Gatito.
Tänään ohjelmassani oli lähinnä orientoitumista Wellingtoniin, mutta ihan vahingossa eksyin jo nyt visiteeraamaan kansallismuseo Te Papaan, Uuden-Seelannin ehdottomasti kehutuimpaan turistikohteeseen. Reilussa kolmessa tunnissa selvisin läpi yhden kerroksen, mikä ehkä kertoo jotain museon koosta, jos kohta en olekaan mikään erityisen nopea museokävijä ylipäänsä. Katsotaan, josko Te Papasta syntyisi pienen sulattelun jälkeen jokunen temaattinen tekstinpätkä - lisäksi sinne on varmaan pakko mennä vielä uudestaankin vilkuilemaan muita kerroksia, vaikka Wellingtonista toki löytyy muitakin mielenkiintoisia tutustumiskohteita. Katsotaan, mitä kaikkea tässä vajaassa viikossa ehtii. Väistämättä kuljen toki Wellingtonin läpi uudelleenkin, ennen kuin tämä kiertue on ohi :)
Maaliskuu: kaksi kuukautta reissua takana, kolme vielä edessä. Mmm-m.
Jotkut asiat eivät ole muuttuneet: tuhannet nuoret kiertävät nykyäänkin Uutta-Seelantia työskennellen majoitusta, ruokaa ja muita etuja vastaan perheissä ja hostelleissa, yleensä tehden erilaisia siivous- ja kotitöitä. Esim. mä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti