Eteläsaaren kierroksen pari toistaiseksi blogipostausta vaille jäänyttä kohdetta, osa 1: Christchurch.
Kaupunki, josta piti tulla eteläisen pallonpuoliskon malli-Britannia, ja varmaan joksikin aikaa tulikin. Valitettavasti Chchn (herranjestas että on rasittava nimi kirjoittaa kokonaan) seutu on paitsi vain vaivoin merenpinnan yläpuolella ja altis tulville, myös kärsinyt aikamoisen kovia. Pahin kolhu oli varmasti vuoden 2011 maanjäristys, jonka jäljiltä keskustaa paikkailtaneen vielä vuosikymmeniä. Käveleminen purkutyömaiden ohi oli varsin surullista, mutta toisaalta kontteihin rakennettu re:Start Mall ja ympäri kaupunkia siroteltu katutaide loivat toiveikasta mielialaa. Keskustassa pyörivät kuitenkin lähinnä turistit ja työmiehet - siellä ei kai juuri ole paikallisille kauheasti mitään, ja elämä on siirtynyt lähiöihin.
Kaupungin läpi kiemurteleva Avon-joki ja sen vierustalle levittäytyvä kasvitieteellinen puutarha olivat viehättäviä alueita, vaikka sää olikin harmaa ja välillä tihkusateinen koko kaupungissa oleskeluni ajan. Sunnuntaipäivä oli tuonut puistoon paljon lapsiperheitä, jotka tohottivat ympäriinsä shortseissaan ja kumisaappaissaan. Hassua, miten puistoissa ja kävelyteillä usein moikataan vastaantulijoita isommissakin kaupungeissa (pikkukaupungeissa moikataan tai vähintäänkin hymyillään aina). Saa nähdä, miten kauan kestää tottua pois tuosta tavasta, joka Suomessa saisi varmasti aikaan hyvinkin outoja katseita - samoin satunnainen hyvänpäivänjuttelu on täällä niin tavallista, että siitäkin täytynee erikseen totutella kotiin palatessa pois, ettei ihan hulluna pidetä ;) Ehkä kielenvaihdos auttaa tässä, suomeksi ei ole ollenkaan luontevaa kysellä kaupan kassalta kuulumisia samalla tavoin kuin englanniksi.
Virkistävän kahvikupillisen, melko toiveikkaan varpusen ja hellyyttävän koiran kohtaamisen jälkeen suuntasin iltapäiväksi Canterburyn museoon. Isomman uusseelantilaisen museon peruskaava menee niin, että ensin esitellään maoriesineistöä ja myyttejä, sitten siirtomaahistoriaa, täytettyjen eläinten kavalkadi kertoo saarten luonnonhistoriasta, ja lisäksi on kokoelma taidetta tai aasialaisia tavaroita - näin myös tällä kertaa. Mutta jos Dunedinin asutusmuseon maoriosuus oli jopa vähän yliampuvan mystis-henkinen, Chchssa oli aika toinen lähestymiskulma. Uuden-Seelannin varhaisinta asutusta kutsutaan usein moanmetsästäjiksi, viitaten isoihin lintuihin, jotka oli nopeasti syöty sukupuuttoon. Suhdetta nykypäivän maoreihin ei välttämättä käsitellä suoraan, vaan syntytarut ja legendat kerrotaan erikseen, yrittämättä liittää niitä joihinkin tiettyihin muinaisjäännöksiin, mikä varmasti viisasta onkin. Silti vähän hätkähdytti, millaisina moanmetsästäjät kokonaisen salin vallanneissa 1:1 kokoisissa dioraamoissa esitettiin.
Yhteydet Euroopan museoiden kivikauden ihminen -kuvitelmiin ovat vahvat. Ja siitä toki on kysekin, kiviteriähän maorit eurooppalaisten tuloon asti käyttivät, ja dioraamojen karkeat luukorut ym. perustuivat mitä ilmeisimmin arkeologisiin löytöihin muun muassa Kaikourasta löydetyiltä asuinpaikoilta. Mutta jos noita takkutukkaisia nukkeja vertaa vaikkapa 1700-luvun piirroksiin maoreista, tuntuu aika hurjalta, ettei kyseistä estetiikkaa ole uskallettu viedä viittäsataa vuotta taaksepäin (kukaan ei tiedä, milloin ensimmäiset polynesialaiset tänne saapuivat, mutta viimeistään 1200-luvulla varmasti). Tai ehkä pikemminkin, että on mieluummin valittu esittämistavaksi "kivikauden ihminen" sellaisina vahanukkeina, jotka voisi melkein sellaisinaan siirtää neandertalilaisten elämää esittelemään. No, ehkä esimerkiksi runsaita tatuointeja ei ole nukeille uskallettu laittaa, kun niiden merkitykset sukusiteiden kertojina ovat niin vahvat, ja olisi ollut aika hurja valinta lähteä niitä satoja vuosia taaksepäin arvailemaan. Mutta noita hajallaan olevia hiuksia en kertakaikkiaan ymmärrä. Kuka hemmetti muka metsästää pitkä tukka auki?
Ei museo silti todellakaan huono kokemus ollut, ja Antarktiksen tutkimusta esittelevä osuus jännine varusteineen oli virkistävä bonus jo aika tutuksi tulleen perustarinan rinnalle.
Chchn hostellini Dorset House tuli valituksi useamman ihmisen suosittelemana, ja kyseessä olikin viehättävä vanha talo, jonka olohuoneena toimi valtavan korkea, lasimaalausikkunainen sali. Miinusta paikka sai lähinnä vinkuvasta sängystäni ja pari dollaria normia kalliimmista hinnoista. Lauran viimeisenä iltana pohdittiin yhdessä, miten hassua on palata normaalielämään: kun voi esimerkiksi laittaa ruoat jääkaappiin minne haluaa, eikä tarvitse punkea kaikkea samaan omalla nimellä varustettuun muovikassiin. Tai säästää kahden dollarin kolikoita pesukonetta varten. Myös oma rauha ja oma sänky kuulostavat hiljalleen aika kivoilta jutuilta... Näitä pohdiskellessa olen koonnut listan asioista, joita kaipaan Suomesta:
- Jukka
- perhe, ystävät ja rakkaat
- ruisleipä
- sekoittajalla varustetut hanat (täällä on yleensä kuumalle ja kylmälle vedelle omat hanat, jossa ei kylppärissä ole kertakaikkiaan mitään järkeä)
- juustohöylä.
Pitäisin myös siitä, jos tiskit huuhdeltaisiin pesun jälkeen, mutta kun käyttää vain muutamaa astiaa kerrallaan ja kuivaa ne heti pesun jälkeen, kuivauskaapin puute ei ole ongelma. Uusi-Seelanti on kaunis, turvallinen ja aavistuksen Suomea halvempi maa, jossa on ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä ja mahtavaa luontoa. Mun matkaväsymykseni liittyy ehkä enemmän siihen, että usein on kiva olla vähän pidempään paikallaan samassa paikassa, eikä haittaa, jos ympärillä on muutama tuttu ja mukava ihminen - lisäksi olisi kivaa, jos ei tarvitsisi stressata rahasta, mutta siitä en ehkä koskaan tule kokonaan pääsemään irti. Halusin ja haluan nähdä saaria enemmänkin, mutta jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin varmasti pyrkinyt vaikka wwooffaamaan useammassa paikassa kuin vain Pictonissa. Toisaalta en kyllä haluaisi tätä jaksoa pidentääkään, sen verran pitkältä ajalta reilut neljä kuukautta poissa rakkaani kainalosta tuntuu. Enää kuukausi täällä jäljellä, ja kotiinpaluuseen puolitoista - se lienee ohi ennen kuin ehdin huomatakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti