Olen viitannut Mikhail Lermontoviin usein, mutten vielä varsinaisesti kirjoittanut hylystä juurikaan. Koska todennäköisesti toiseksi viimeinen reissuni Lermontov Lodgelle on tehty, nyt lienee hyvä aika.
Mikhail Lermontov oli viimeinen Itä-Saksan Wismarin telakalla rakennetuista Ivan Franko -tyyppisistä aluksista. Vuonna 1972 valmistuneen risteilijän kokonaispituus on 176 metriä ja sen kuljetuskapasiteetti oli 20,5 tonnia. Kesäkaudella 1985-86 Lermontov purjehti eteläisellä Tyynellämerellä CTC-yhtiön charterina.
16. helmikuuta 1986 Lermontov lähti Pictonin satamasta kyydissään 408 pääosin vanhemmanpuoleista australialaista matkustajaa ja 330 miehistön jäsentä. Alusta ohjasi Marlborough Soundsin ahtailla väylillä kokenut paikallinen luotsi, kapteeni Don Jamison. Jälkikäteistutkimuksissa kävi ilmi, että Jamison oli tuolloin sekä nukkunut liian vähän, että nauttinut venäläismiehistön seurassa muutaman vodkapaukun. Kenties nämä seikat saivat hänet ohjaamaan aluksen useamman kerran huolestuttavan lähelle rantaa, mutta venäläismiehistöllä ei silti ollut erityistä syytä epäillä kokeneen paikallisen luotsin taitoja. Kun Lermontov pääsi ulos Queen Charlotte Soundista, maisemia aluksen äänentoiston kautta matkustajille kommentoinut Jamison ilmoitti haluavansa näyttää näille myös Cape Jacksonin niemen. Tässä vaiheessa alus oli jo poistunut luotsin tavalliselta toimialueelta, mutta lepäämään mennyt kapteeni Vladislav Vorobyov ei ollut palannut kannelle, eivätkä komentosillalla läsnäolevat miehistön jäsenet epäilleet Jamisonin kykyä ohjata alusta.
Vieläkään ei ole selvää, miksi Jamison lopulta ohjasi Lermontovin hyvin kapeaan väylään Cape Jacksonin ja majakan väliin - Brent arvelee, että kyse oli heikentyneen harkintakyvyn ja näyttämisenhalun tuhoisasta yhdistelmästä. Ahtaassa paikassa olisi kyllä ollut kolmekin väylää, joita pitkin alus olisi voinut päästä läpi vaurioitta, mutta niin onnekkaasti ei kuitenkaan käynyt. Jamison on myöhemmin kuvaillut tilaansa tuolloin vastaavaksi kuin henkilöllä, joka nukahtaa rattiin ja huomaa ajautuneensa pientareelle.
Klo 17.37 Lermontov osui kiveen, ja sen paapuurin puoleiseen kylkeen repeytyi iso reikä. Matkustajat tunsivat kolme voimakasta tärähdystä, ja alus kallistui lievästi tyyrpuurin puoleiselle kyljelleen. Viinilasit lentelivät Bolshoi Loungessa, ja huolestunut päällystö kerääntyi komentosillalle. Vesi tulvi alemmille kansille ennen kuin ovia ehdittiin sulkea. Törmäyksen säikäyttämät matkustajat joutuivat etsimään vaihtoehtoisia reittejä ulos hyteistään, kun vesitiiviitä ovia suljettiin suoraan nenän edestä.
Klo 18.01 Jamison lähetti radiolla hätäviestin, mutta virallista Maydayta alukselta ei koskaan kuulunut, ja hetkeä myöhemmin kapteeni Vorobyov vaati Jamisonia perumaan avunpyynnön. Kapteenin haluttomuus hyväksyä Lermontovin tilanteen vakavuutta vaikeutti pelastustoimia merkittävästi. Paikallisten asukkaiden operoima Cape Jackson radio pyysi lähiseudun aluksia auttamaan Lermontovin komentosillan kummallisesta käytöksestä huolimatta. Autolautta Arahura, joka olisi voinut helposti kuljettaa Lermontovin matkustajat turvaan, kuitenkin kääntyi normaalille reitilleen, koska Lermontovilta ilmoitettiin, ettei apua tarvita. Matkustajille ilmoitettiin, että alus oli osunut kiville, mutta tilanne oli hallinnassa, ja illan show Bolshoi Loungessa jatkui.
Kapteeni yritti ohjata Lermotovin rannalle Port Goressa, mutta veden eteneminen aluksessa katkaisi sähköt ja sitä myöten sekä päämoottorit että aluksen ohjattavuuden. Alus ehti lähes päästä rantaan, mutta ajautui kuitenkin takaisin keskelle lahtea. Matkustajia alettiin siirtää pelastusveneisiin nyt selkeästi kallistuneessa aluksessa. Sade, tuuli ja aallokko vaikeuttivat pienten pelastusveneiden operoimista. Klo 22.45 Mikhail Lermontov upposi. Isommat pelastustöihin osallistuneet alukset kuljettivat haaksirikkoiset turvaan Wellingtoniin, kun taas pienemmät alukset jäivät pimeyteen etsimään mahdollisesti veteen tai rannalle joutuneita ihmisiä. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin selvisi, että kaikki matkustajat olivat todellakin pelastuneet. Haaksirikon ainoaksi kuolonuhriksi jäi kylmäteknikko Parvee Zagliadimov, joka oli työskennellyt siinä osassa alusta, joka osui kiville. Melkein kaikkien pelastuminen oli aikamoinen ihme, ottaen huomioon, miten halutonto päällystö oli ottamaan vastaan apua, ja myös Lermotovin pelastusvälineistön kuntoa on kritisoitu paljon. Toverit merimiesunionissa auttoivat luotsi Jamisonin kaikessa hiljaisuudessa piiloon Wellingtonissa, mikä ei lainkaan helpottanut viranomaisten yrityksiä selvittää, mitä oikein oli tapahtunut. Useimmat miehistön jäsenet palasivat Neuvostoliittoon, ja Uuden-Seelannin laivasto jatkoi haaksirikkopaikan tutkimuksia.
ra
Yksi Lermontovin pelastusveneistä sijaitsee tällä hetkellä Pictonissa, aivan ostarin kupeessa. Lienee saanut pintaansa uutta maalia sitten haaksirikon.
Kadonnutta kylmäteknikkoa ei koskaan löydetty, vaikka laivaston sukeltajat tekivät parhaansa sukeltaen pintailmalla syvällä leijuvien roskien ja mätänevän ruoan täyttämissä entisissä kylmätiloissa. Yhdeksän sukelluspäivän jälkeen laivaston sukeltajat poistuivat, ja siviileista koostuva sukellustiimi aloitti työt aluksen tankeissa olevan öljyn pumppaamiseksi, ja laivan kassakaappien nostamiseksi. Myös runoilija Mikhail Lermontovin pronssinen rintakuva oli aluksesta pelastettujen esineiden joukossa. Mainiossa pelastustoimista kertovassa dokkarissa, jonka olen nyt ehtinyt nähdä aika monta kymmentä kertaa, sukeltajat kertovat työskennelleensä lähes sokkoina ja näppituntumalta. Toinen parista keskittyi aina huolehtimaan siitä, että "napanuorat" eli pintailmaletkut eivät takertuneet johonkin työn aikana. Videolla esitellään myös erittäin nopea riisuuntuminen pikaisen suihkun kautta painekammioon hengittelemään typpikertymää ulos, ja rulettipöydän hoitajattaren perintökorujen ja alushousujen pelastusoperaatio. Vakavan ympäristöuhan muodostaneen öljyn pumppaaminen ulos aluksesta onnistui onneksi hyvin. Aluksen uumenissa on kuitenkin edelleen muutamia öljytaskuja jäljellä.
Harrastajien sukeltaminen hylyllä alkoi ilmeisesti jo ennen kuin pelastustoimet oli saatu kunnolla päätökseen, ja ovat jatkuneet siitä lähtien. Helposti saavutettavissa olevat alueet on käytännössä tyhjennetty irtotavarasta, mutta syvemmällä hylyn uumenissa on vielä paljon esineitäkin jäljellä. Omistajat ovat hylänneet aluksen, joten se on virallisesti Uuden-Seelannin valtion omaisuutta. Paapuurin puoleisella kyljellään makaava Mikhail Lermontov on mahtava hylky sukeltaa, tarjoten valtavasti erilaisia ja -tasoisia sukellusmahdollisuuksia 13 metristä pohjan 37 metrin syvyyteen. Hylky on kuitenkin vaatinut neljä ihmishenkeä, kun varomattomat sukeltajat ovat eksyneet sen uumeniin, ja karttoihin ja merikortteihin onkin painettu varoitus sillä sukeltamisesta ilman kokenutta opasta. On ollut aika mahtavaa huomata, että tämän työharjoittelun aikana musta on tullut sellainen: alan tuntea hylyn ulkopuolen, varsinkin yläkannen rakenteet, varsin hyvin. Kykenen opastamaan sukeltajia myös varsin turvallisilla penetraatiosukelluksilla lasikattoiselle uima-altaalle, talvipuutarhaan tai komentosillalle.
Olen nyt sukeltanut Lermontovilla reilut 30 kertaa, eikä vielä kyllästytä ollenkaan. Ensi viikonloppuna on kuitenkin luvassa jotain uutta, kun mä ja Wayne-niminen kaveri suoritetaan Advanced Wreck -kurssi. Saapa nähdä, johtaako se meidät johonkin mulle ennalta tuntemattomaan kohteeseen, kuten konehuoneen uumeniin. Eilen ja tänään kokeilin tuplapullojen kanssa sukeltamista, eikä se onneksi ollut ollenkaan niin paha nakki kuin olin pelännyt, vaikka pinnalla niiden liikuttelu tosi kömpelöä onkin. Viikonlopun ehkä parasta antia oli kuitenkin paluu kuivapukuun: miten miellyttävää onkin, ettei vedessä palele koko ajan :)
Savupiippuja.
Triplefin blenny, suomeksi luikertaja :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti