Istuessani Napieriin köröttelevässä bussissa aloin hiljalleen herätä siihen ajatukseen, ettei matkani vielä ole ohi (ja herätä ylipäänsä - oli aika aikainen aamu). Jäähyväiset Pictonissa loivat voimakkaasti lähdön tunnelmaa, mutta vielä on kuukausi reissaamista edessä. Eilen ylitin Cookinsalmen vaihteeksi Interislanderilla, ja vietin illan Louisen ja Allegran kanssa. Nyt suuntana tosiaan Napier, sieltä huomenna Taupoon, ja muutaman päivän kuluttua oletettavasti Rotoruan kautta edelleen pohjoiseen. Maisemat täällä Pohjoissaarella vaikuttavat bussin ikkunas aika samankaltaisilta kuin etelässäkin, peltoa ja kukkulaa ja matalia taloja, siellä täällä pörheitä lehmiä.
Voin varauksetta todeta, että rakastuin Eteläsaareen. Länsirannikon jylhyys oli erityisen hieno kokemus, mutta viihdyin mainiosti myös Marlborough'n kumpuilevissa maisemissa, ja jos joskus palaan Pictoniin, uskon vahvasti sen tuntuvan edelleen kodilta. Olen myös edelleen jokseenkin hämmentynyt siitä, miten ystävällisiä ja luottavaisia ihmiset olivat, ja miten helposti kaikki asiani lopulta järjestyivät. Olettaen tietysti, että Brent muistaa postittaa kaikki DM-paperini eteenpäin muiden kiireidensä lomassa... :) En voi kuvitella, missä muualla olisin voinut elellä ilmaiseksi yhtä mukavasti kuin Tombstonesissa, ja se leppoisuus oli kokonaan Lynnen joustavuuden ansiota - tein respaduunia aina ehtiessäni, toki, mutta enimmän aikaa olin aina tulossa ja menossa eikä silti tarvinnut pelätä menettävänsä petiään. Elämiseen meni aika vähän, ja onnistuin kuluttamaan enimmän osan rahoistani sukeltamiseen, niin kuin tarkoitus olikin.
---
Napier on soma. Päivällä myös paistoi aurinko, ja tuntui siltä, kun olisi taas palattu kesään. Illan viiletessä syksyn todellisuus kuitenkin paljastui.
Päivän kävelyretkien jälkeen tulin tänne Stables Lodgeen, istuin juomaan kupin teetä ja odottamaan, että tulisi vähän enemmän nälkä. Virhe. Juuri sillä hetkellä, kun olin aikeissa nousta ylös laittamaan ruokaa, keittiö täyttyi iloisista, meluisista reppumatkaajista, joilla oli merkittävän tilaavieviä kollektiivisia ruoanlaittohankkeita. Odotin, söin pari suklaakeksiä, tulin yhä nälkäisemmäksi. Pungin keittiöön, sain vihannekseni pilkottua, sain vähän kaljaa päälleni jonkun avattua pullon (reiluuden nimessä on todettava, että sain myös täysin vilpittömiä anteeksipyyntöjä), pyrin kohti toista hellaa. Se oli epäilyttävän tyhjä: jostain syystä täällä on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että sellaiset sähkölevyt, jotka Suomessa ovat ihan normaaleja, toimivat huonosti jos ollenkaan. Niin tälläkin kertaa. Lämpötila keittiössä nousi mutta mun pannullani ei. Hermo meinasi jo alkaa kiristyä, kun ystävällinen jannu ruoanlaittosakista huomasi tilanteeni ja säntäsi auttamaan. Kollektiivinen chili con carne siirtyi sähkölevylle hengailemaan, ja mä pääsin tortillojen viereen paistamaan vihanneksiani. Kesäkurpitsat jäivät vähän raaoiksi, mutta muuten kasvispastasta tuli kohtuullista ja ennen kaikkea se täyttöi vatsan. Tarinalla on onnellinen loppu, ja tomaattikastiketta riittää vielä huomiselle ja ylihuomisellekin.
Hostelli on ulkoa sievä, sisältä vähän nuhruinen mutta yleisesti ottaen ok, omituisena yksityiskohtana teetä löytyy (kuten käytännössä joka paikasta) mutta sen kanssa ei ole sokeria. Netti on rajoittamaton, ilmainen ja toimiva, mistä täydet pisteet. Sänkyyn en ole vielä kiivennyt, mutta se on tosi korkealla. Eiköhän siinä yhden yön nuku joka tapauksessa.
Vaikka ajatukset ovat jo monessa kohtaa kotona, täytyy koittaa nauttia näistä viimeisistä reissuviikoista - voi mennä hetki, ennen kuin mihinkään vastaavaan on taas mahdollisuus :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti