Viime viikonloppuna suoritin TDI:n (Technical Diving International) Advanced Wreck -kurssin yhdessä Wayne-nimisen uusseelantilaisen kaverin kanssa - tätä varten olin tosiaan treenannut tuplien käyttöä jo edellisenä viikonloppuna. Olin lukenut kurssimateriaalin jo jonkin aikaa sitten, mutta teorialuento torstaina ja Advanced Nitrox & Deco Procedures -manuaalien selailu ennen kurssia auttoivat palauttamaan mieleen joitakin juttuja erityisesti kaasumenekin laskemisesta. Pidän TDI:n oppikirjojen Padia vähemmän puunatusta tyylistä, ja kirjoittajien lievästi levottomasta huumorintajusta aika paljon. Sen sijaan on lievästi häiritsevää, että laskelmien tulokset ovat yleensä vähintäänkin epäselviä - mutta ilmeisesti yksiselitteisiä sääntöjä ei vain ole, joten ei niitä oikein voi orjallisesti noudattaakaan. Huomaa kyllä, että on aika kauan siitä, kun tämä humanisti viimeksi joutui päässälaskua kummempia tehtäviä ratkomaan. Ehkä on aikakin vähän virkistää muistia joidenkin perus-yhtälönratkaisujuttujen suhteen :)
Edistyneen kurssin ekat sukellukset sisälsivät erilaisten potkutekniikoiden ja tasapainoilun harjoittelua, ja kertasivat samoja taitoja, joita jo perus-hylkykurssilla tehtiin, kuten ohjausnarujen laittoa ja seuraamista. Hommaa vaikeutettiin asteittain uimalla Bolshoi Loungen läpi toisen oktosta hengittäen, sitten sokkona, sitten sokkona toisen oktosta hengittäen, narua seuraten ja kosketuskommunikaatiolla. Puristus=pysähdy, tönäisy=eteenpäin, kevyt vetäisy=taaksepäin, monta puristusta=hätä, anna varmuuden vuoksi hengitin toiselle samantien, koska hengityskaasun loppuminen olisi pahin mahdollinen tilanne. Kaikki tämä oli tietenkin harjoittelua sitä varsin mahdollista tilannetta varten, että sukeltajat onnistuvat pöllyttämään näkyvyyden hylyn sisällä nollaan. Viimeisellä sukelluksella mentiin kokeilemaan tätä konehuoneeseen: nökötettiin polvillamme kädestä ja narusta kiinni pitäen, lamput sammuksiin ja Brent pöllytti silttiä kunnes ei enää nähnyt edes omaa tietokonettaan, vaikka olisi laittanut ranteen maskiin kiinni. Siltin laskeutumiseen ei kuitenkaan mennyt kuin pari pimeää minuuttia, ja pian alkoi jo konehuoneen oven alta näkyä valoa.
Wayne sukelsi sidemountissa, kuten myös pääsiäisviikonlopun sukellusparini Yvonne ja kaikki ja niiden kaverit täällä: kahden pullon kuskaaminen wingin sivuilla selän sijaan tuntuu olevan Uudessa Seelannissa kuuminta hottia. Vaikka itse kykeninkin kurkottelemaan tuplien venttiileihin ihan kohtuullisesti, olen vähintäänkin puoliksi vakuuttunut sidemountin siunauksellisuudesta monessa suhteessa. Tuplissa, ainakin sellaisessa 2*12 l terässetissä jota nyt käytin, paino on aikamoinen ongelma - kykenen kyllä liikkumaan pullot selässä, mutta niiden raahaaminen ympäriinsä maalla on tuskallista, enkä kyennyt pakkaamaan niitä veneeseen itsekseni, mikä oli aika ärsyttävää. No, kotiin palatessa ei taatusti ole varaa uusiin sukelluskamoihin ihan hetkeen, joten sikäli valintaongelmia tuskin heti vastaan tulee. Mutta ennemmin tai myöhemmin joku kahden sylinterin kokoonpano täytynee ottaa ohjelmaan. Sidemountia voi fiilistellä vaikka tällä Hell's Bells -videolla.
Viimeisten hylkysukellusten väliajalla suoritin myös viimeisen Divemaster-tutkinnosta puuttuneen palikan, snorklaus-demonstraatiot. Ei ole hirveästi tullut snorklattua (Padin sivusto todisti, että olen suorittanut Skin Diver -kurssin vuonna 1995), ja kuivapuku vaikeutti pää edellä sukeltamista ja erityisesti pinnan alle pääsemistä merkittävästi, mutta suoritukseni hyväksyttiin silti kohtuullisen naureskelun säestyksellä. Tänään tein vielä DSD Leader -kokeen (Discover Scuba Diving) eli saan vetää sukelluskokeiluja altaassa tai suojaisessa paikassa itsenäisesti. Lisäksi allekirjoittelin pinon papereita, maksoin kuivapukuni korjauskulut ja pakkasin kimpsuni ja kampsuni Brentin autotallista. Aika haikeaa oli, varsinkin hyvästellä Brent, joka on ollut mahtava pomo ja opettaja. Hänkin oli mitä ilmeisimmin ollut tyytyväinen mun työpanokseeni, mikä on toki erinomaisen ilahduttavaa.
Plup. Nämä kuvat otti Brent McFadden.
Jaksaa hymyilyttää, vaikka kamat painaa tonnin.
Nyt pitäisi sitten saada pungettua kaikki mahdollinen rinkkaan, mitä vaikeuttaa pukuni virheellinen käsitys siitä, mitä tarkoittaa olla "kuiva" - puvun sisällä oli ilmeisesti eilen ollut jonkin verran vettä, joka oli sitten iloisesti valunut kenkiin, jotka ovat nyt sisältä märät. Koko puku roikkuu mahdollisimman pitkälle ylösalaisin käännettynä kuivumassa takan vieressä täällä hostellilla, huomisaamuun asti on aikaa... Puhaltavan regun, pinon teoriakirjoja ja kasan kesävaatteita yritän saada huomenna lähetettyä Suomeen, täytyy toivoa, ettei postimaksu kaada budjettiani tyystin. Sitten pari viikkoa Pohjoissaarella, pari viikkoa Kaliforniassa, ja tasan kuukauden päästä olen kotona. Jos vain mitenkään mahdollista, tänne täytyy kyllä ehdottomasti tulla vielä uudestaan, sen verran mainio saarivaltio on kyseessä. Tiedän jo nyt, että Lermontov Lodgea ja Tombstonesia ainakin tulee varmasti ikävä.
...näille maisemille ja lampaille...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti